maanantai 28. lokakuuta 2013

Tell me what do you see when you looking at me

 

 Mä oon aina ajatellut olevani melko ujo. Tanskaan lähdössä mua jännitti ihan kauheesti se, etten uskalla jutella kenellekkään ja että kukaan ei halua jutella mulle. Ajattelin, että musta tulee yksinäinen. En millään uskonut, että joku vois haluta tutustua muhun tai oikeesti tykätä musta. Ja sitä paitsi enhän mä ikinä uskalla tehdä mitään hullua ja heittäytyä mukaan mihinkään.


 Eilen aamulla mä kuitenkin heräsin pienestä huoneesta hallin yläkerrasta. Mun kanssa sieltä heräili myös neljä muuta tyyppiä, sellasia joita mä en edellisenä päivänä vielä edes tuntenut, mutta yhtäkkiä mä tunnen. Niiden ja 30 muun uuden seurakaverin kanssa pelasin lauantaina taas joukkuematsin, meillä oli hauska ilta ja ekaa kertaa elämässäni puhuin tanskaa ja sitten höpötinkin sitä aamukolmeen asti. Mä olin yli parin tunnin junamatkan päässä kotoa ja siis todella kaukana Suomesta, kotikotoa, mutta ei se tuntunut yhtään kummalliselta tai pahalta.


Mä en tiedä, miten ihmeessä se on tapahtunut, mutta jotenkin musta on tullut paljon rohkeempi. Ehkä jollain tapaa avoimempi. Voisin jopa väittää että sosiaalisempikin. On ollut vaan pakko jutella kaikille ja mennä mukaan kaikkeen, jos on pyydetty.


Pari viikkoa sitten pälätin melkein kolme tuntia yhden uuden kaverin kanssa lentokoneessa, kun satuttiin vierekkäin istumaan. Juteltiin vaikka mitä, naurettiin ja oli hauskaa. Jossain vaiheessa kerroin olevani vähän hiljainen, sellanen perus suomalainen. No en kuulemma ollut. Mutta mukava ja "søde" sen sijaan olen. Minäkö??

 
Vaikka mä en ookkaan yksinäinen täällä ja vaikka mulla on aina joku jolle voin jutella, ei mikään mitenkään korvaa niitä läheisimpiä kotikotona. Niitä, jotka mä oon tuntenut jo vuosia. Siksi välillä on koti-ikävä.


Jostain syystä viime viikolla kotona ollessani mä kuitenkin ikävöin myös Tanskaa. Ihan sama missä mä olen, aina on vähän koti-ikävä. Mä kuitenkin koen olevani vaan se suomalainen tyttö, se vähän hiljainen. Enkö mä ookkaan enää? Saanko mä ikävöidä Tanskaa, eihän tää oo mun koti? Mitä jos mä en kohta enää kuulu minnekkään?


Vielä kesällä mä en olis millään uskonut, että tulisin viihtymään täällä näin hyvin. Että mä viettäisin chillejä tyttöjen iltoja, leikkisin second momia 16-vuotiaalle lähes tuntemattomalle tytölle joka joi vähän liikaa, juttelisin tanskaa parille pojalle aamukolmeen asti, tanssisin tyttöporukassa yöllä sulkishallissa, chattaisin facebookissa tanskaksi, tutustuisin näin moneen uuteen ihmiseen...


Mä en uskonut, että mä osaisin ja uskaltaisin. Mutta nyt mä oon niin iloinen, että mä lähdin. Ja vaikka mä välillä onnistun olemaan rohkeempi ja sosiaalisempi, näen mä edelleen itteni sinä vähän ujona suomalaisena tyttönä. Ehkä vaan vähän kehittyneempänä versiona.


perjantai 25. lokakuuta 2013

Pikakuulumiset lentokentältä

Moi! 

Nyt on venähtänyt postaustauko jo ihan liian pitkäksi, mikä harmittaa kovasti... Oon viettänyt viimeiset 10 päivää Suomessa ja kiitänyt pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Halusin nähdä mahdollisimman montaa kaveria ja tietysti treenata paljon ja hyvin, joten bloggailu ja muu chillailu jäi aika vähälle. Jotain varmaan kertoo sekin, että en tätä mun rakasta läppäriäni ehtinyt edes avata viiteen päivään! Se on varmaan ennätys mulle ilman konetta. Huh :D


Nyt kuitenkin koitti pieni rento hetki täällä lentokentällä, joten päätin kertoa pikakuulumiset. Ne menee suunnilleen näin:
  • Oli ihanaa käydä kotona ja nähdä rakkaita!
  • On ollut vähän liian kiire, mutta se on kai oma vika.
  • Oon tosi iloisena menossa takaisin Tanskaan!
  • Keskiviikkona venähti takareisi/pakara, mikä stressaa ja ei naurata, koska huomenna on team match ja joudun varmaan soittamaan tästä pian valmentajalle ja kertomaan että nyt kävi näin ja en ehkä ookkaan pelikunnossa...
Siinäpä varmaan tärkeimmät, jos oikein pikaisesti haluaa kertoa. :)

Palailen pian kunnon postausten kanssa, kunhan aikaa taas on. Tanskassa mulla onneksi on ehkä vähän väljempi aikataulu. Mulla löytyy nyt kamerasta paljon kuvia, reseptiohjetta olisi mielessä ja ehkä jopa videomateriaaliakin saattaa putkahtaa kunhan vain löydän aikaa sen editoimiseen!


Nyt sanon, että heihei Suomi taas hetkeksi ja meen tervehtimään lentokoneen penkkiä ja todennäköisesti myös Nukkumattia! :) Palaan pianpian kirjottelemaan, juttuja kyllä riittää!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Pinkki norsu -teoria

Mä oon kotona, ihan siis oikeesti Suomi-kotona! Ja voi että mä oon onnellinen että oon täällä nyt. Syitä tälle onnellisuuden tunteelle on monia: muutama ihminen tietenkin, mutta myös muun muassa Irlannin kisa ja vaaleanpunainen norsu.

11h unet + home sweet home = hyvä olo :)
Lähdin siis keskiviikkona Irlantiin kisoihin (netti oli erittäin heikko siellä ja siksi blogi-hiljaisuuskin..). Heti eka peli oli paha, mutta pelasin tosi hyvin ja voitin kolmessa erässä. Voitin myös toisen ja kolmannen pelin ja sitten olinkin jo semifinaalissa, jes jes. Semifinaalissa pelasin edelleen hyvin, johdin kolmatta erää 17-10 ja se finaalipaikka oli jo siinä ihan mun käsissä. Sitten kävi jotain, mitä ei vieläkään voi ajatella ilman että sattuu. Ja siihen liittyy se vaaleanpunainen norsu.

Tiiättekö mitä käy, jos joku sanoo sulle että "ÄLÄ VAAN AJATTELE PINKKIÄ NORSUA!"? No mulle ainakin käy niin, että mä ajattelen just sitä pinkkiä norsua enkä mitään muuta. Ja ainoa tapa saada se pinkki norsu pois mielestä on ajatella jotain muuta, esimerkiksi sinistä norsua. Niin se vaan menee, kokeilkaa vaikka!
Hehe oon taiteellinen :D
Mun suurin ongelma tällä hetkellä peleissä liittyykin juuri tohon teoriaan. En tietenkään mieti pinkkiä norsua vikoissa palloralleissa, mutta pinkin norsun sijaan mun mielessä pyörii virheen pelko. "Mitä jos mä mokaan tän? Mitä jos lyön verkkoon tai ulos?" Ja silloin mä tietenkin teen sen virheen. Ton teorian mukaan mun pitäis siis ajatella jotain muuta, mun pitäis miettiä onnistumista ja hyvää lyöntiä. Kyllä mä sen tiedän, mutta hitto kun se on vaikeeta!!

En siis onnistunut Irlannissa, pinkki norsu voitti sinisen mun pään sisällä. Oli aika paha mieli sinä päivänä. Ja pahaa mieltä ei tosiaankaan helpottanut se, että olin kaukana kotoa ja koti-ikävä oli suuren suuri. Mutta eilen oli jo parempi mieli, pakko ollakin koska mun sääntöjen mukaan vaan yhden päivän saa olla surullinen. :)

Eilen sitten säädin lentojen kanssa, eka lento oli myöhässä ja juoksin jalat täristen viime hetkellä toiselle lennolle. Onneksi kerkesin ja pääsin kotiin, nyt on hyvä olla. :)

Irlannissa oli hurjan iso kauppa. En ymmärrä miten joku voi pärjätä tollasessa kun mulla pelkän jogurtin valitsemiseen meni varmaan 10min!
Ja vielä vähemmän ymmärrän sitä liikennettä kun ajetaan väärään suuntaan! Hui
Tänään otan rennosti, en tee yhtään mitään. Huomenna sitten jaksaakin taas jatkaa kovaa treeniä hyvillä mielin!

Superkivaa viikkoa kaikille! :)

maanantai 7. lokakuuta 2013

Joukkuematsi- ja sähläpäivä

Moi!

Flunssa alkaa olla hiljalleen selätetty ja treenit jatkuu. Lauantaina kävin tosin jo pelaamassa joukkuematsin, vaikka olo olikin aikalailla 62,5 prosenttisesti terve eli ei kovin hyvä. Tuntu että olin aivan pihalla kaikesta, mutta mitäpä sitä muutakaan voi odottaa kun on 4 päivää maannut sängyn pohjalla... Koko päivä menikin aikalailla sählätessä ja joka asia meni vähän niinkun "sinnepäin".

Aamulla heräsin tunnin liian aikasin ja tylsyyksissäni join vahingossa ihan liikaa teetä. Sitten lähdin hyvissä ajoin kävelemään junalle, mutta puolessa välissä matkaa huomasin että pelikengät unohtu ja juoksuksihan se sitten meni. Lopulta ehdin kuitenkin junaan ja 3,5 tuntia, kaksi junan vaihtoa ja monen monta vessareissua (ps. en ikinä enää juo niin paljon teetä kerralla!) myöhemmin olin jossain toisella puolella Tanskaa. Perillä kerroin mun joukkueelle ylpeänä, että löysin kolme kertaa oikeaan junaan ja ne totesi kannustavasti että "aika ihme, että oot tässä nyt".

Ikast oli pieni ja söpö kaupunki, tykkäsin kovasti! :)
Itse peli meni kuitenkin mun osalta erittäin hyvin! Voitin oman kaksarini melko helposti ja pelasin niin hyvin, että ihmettelen edelleenkin miten se on edes mahdollista siinä kunnossa ja sairastelun jälkeen. Harmi vaan, että meidän joukkue hävisi taas aivan pystyyn, 2-11... Yhteishenki on hakusessa ja kannustusta kaipaisi enemmän, toivon kovasti että tilanne paranee tässä kauden kuluessa!

Mun sähellykset kuitenkin jatkui heti mun kaksinpelin jälkeen. Olo oli aika hirveä ja hikoilin kuin pieni possu! Valmentaja kehui kovasti, että hyvin meni ja mun vastaus oli kauhea yskäkohtaus. :D Heikotti, mutta onneksi olin aamulla laittanut eväät ja palautusjuoman valmiiksi....harmi vaan että ne oli keittiön pöydällä kotona.

Matsin jälkeen sain vihdoin ruokaa ja voin kertoa, että toi salaatti ja tuore patonki maistu aika hyvälle siinä vaiheessa!
Pitkän paluumatkan jälkeen pääsin lopulta takaisin tänne Odenseen, sanoin valmentajalle että "moi, tulin takasin ja selvisin hienosti reissusta!". Ja arvatkaa mikä oli vastaus? "Wow, hienoa että selvisit, ootin koko ajan soittoa että oot eksyny." Että näin, oon tunnettu täällä 16-vuotiaan näkösenä blondina. :)
Ai miten niin näytän muka nuorelta??

 Ps. Ei tää tänäänkään paljon paremmin suju.. Leikkasin just isolla ja super terävällä veitsellä sormeen, meni syvälle ja verta tuli niin pirusti! Miks aina mulle sattuu ja tapahtuu??

torstai 3. lokakuuta 2013

Airi kokkaa osa 10: Omenaherkku ja "protskuvaniljakastike"!

Mä tein tänään jotain aivan käsittämättömän hyvää! Ja vielä käsittämättömämmän (joo-o, hieno sana) helppoa! Oli pakko tulla saman tien jakamaan tää ohje tänne, koska on niin hyvä mieli. Mutta niinhän se menee, että hyvä ruoka ja parempi mieli :)


Tänään nimittäin on ollutkin jo niin hyvä päivä, että flunssa alkaa helpottaa! Niimpä mä lähdin ihan pienelle happihyppelylle kävelemään mun lempparipaikkaan täällä. 


Jossain matkan varrella mä huomasin pari kelta-puna-oranssia lehteä ja sitten se vaan iski. Mä koin hillittömän ahaa-elämyksen ja sen nimi oli UUNIOMENA! Mun oli pakko saada uuniomenaa ja paljon kanelia sen kanssa. Ja tietenkin vaniljakastiketta, se on se paras juttu! Mutta koska mulla ei tietenkään ollut vaniljakastiketta kotona eikä rahaakaan mukana, että olisin käynyt ostamassa, niin jotain muuta oli keksittävä.

Onneksi mun ruokavarastoista löytyi kaikkea jännää. Eli ei oikein mitään, jos ihan rehellisiä nyt kuitenkin koitetaan olla. Mutta kaikki mitä tähän herkkuun tarvitaan onkin onneksi tässä:

- pari pikkuista omenaa tai yksi iso (tai ota vaikka KAKSI, niin muutut omenAKSI! :))
- kanelia oman maun mukaan
- 3rkl raejuustoa
- 1rkl maustamatonta jogurttia tai rahka varmaan myös kävisi
- 1rkl vaniljaheraa (voi myös korvata esim. vaniljajauhe+joku makeutus -yhdistelmällä tai vaniljasokerilla)

  

1. Pilko omenat ohuiksi siivuiksi, lado mahdollisimman nätisti uunivuokaan ja ripottele reippaasti kanelia päälle.
2. Laita uuniin 200 asteeseen noin 15minuutiksi. Paistoaika riippuu toki sitten siitä, miten ohuita siivuja tekee, mutta niitä voi tökkiä haarukalla aina välillä ja kokeilla onko ne jo tosi pehmeitä.
 
Hehe banaanit ja cocis eivät kuulu joukkoon..
 3. Sillä välin kun omenat pehmenevät uunissa, on hyvä aika valmistaa "protskuvaniljakastike". Eli siis sekoita raejuusto, jogurtti ja whey-proteiini hyvin keskenään pienessä kulhossa. Ilman raejuustoahan tämä olisi varmaan enemmän vaniljakastikemainen, mutta mä niin jotenkin vaan tykkäsin noista rakeista siinä seassa! 

Tadaa! Niin helppoa ja niin hyvää ja niin terveellistäkin ;)
4. Kun omput ovat pehmenneet kivasti, ota ne ulos uunista ja asettele taas mahdollisimman nätisti lautaselle. Sitten vaan vaniljasörsseli kauniisti siihen päälle.

5. Viimeinen ja tärkein kohta: NAUTI! :) ps. parasta heti lämpöisenä


 Tällainen oli siis mun täydellinen välipala tänään. Ja oli niin hyvää, että taidanpa tehdä samanlaista välipalaa vielä joku toinenkin kerta! :)

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Sairas = syg

Niinhän siinä sitten kävi, että juuri kun meni hyvin niin sitten ei enää mennytkään hyvin. Hyvän Tshekin reissun jälkeen olin tietenkin täynnä motivaatiota ja jatkoinkin treenailuja heti sunnuntaina. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin kuitenkin hirveään pääkipuun ja kurkkukipuun ja tajusin saman tien, että höh, nyt ei muuten taideta pariin päivään treenata. Niimpä mä oonkin makoillut nyt sitten sängyn pohjalla kolme päivää...


Nyt elämä kuitenkin tuntuu taas voittavan! Tänään on tapahtunut jo vaikka mitä jännää: söin kunnon aamupuuron ja se jopa maistu hyvältä, kävin ulkona kaupassa ostamassa lisää ruokaa ja nukuin päikkärit. Miettikää siis miten hurjasti tapahtumia mahtuukaan yhteen päivään! Eli siis joo, hieman on tylsää ja ankeeta ollut täällä ihan yksinään sairastella :D

Yksi mun kaveri kuitenkin kertoi mulle viisaita ja lohduttavia sanoja. Se sanoi, että mun kroppa vaan tarvitsi lepoa ja tää on sen tapa kertoa se mulle. En tiedä, pitikö nää viisaat sanat paikkaansa, mutta ainakin mä oon nyt nukkunut ja levännyt enemmän kuin varmaan ikinä!

Toinen hyvä ystäväni, herra Google nimittäin, kertoi mulle myös pari vinkkiä. Valkosipuli ja sipuli kuulemma auttaa flunssan karkottamisessa, joten ajattelin kokeilla. Valkosipulia onkin nyt tullut tungettua jokaiseen ruokaan! Oon myös tehnyt pari kertaa uunissa superherkkua, take a look:

Valkosipuli folionyyttiin, päälle nokare voita (paitsi että eihän mulla mitään voita ole, joten kylmäpuristettu rypsiöljy sai kelvata... terveysintoilu ei aina oo hyvä juttu :D) ja 180-200 asteeseen uuniin noin 20min. NAM :)

Yritän nyt kuitenkin ajatella, että tämä flunssa osui ihan hyvään kohtaan. Viikko sitten se olis pilannut Tsekin kisan ja viikon päästä se pilaisi Irlannin kisan. Sitä paitsi mulla oli pientä kipua vatsalihaksessa sunnuntaina, joten nyt saa sekin sitten parantua rauhassa. Toisaalta lauantaina olis taas joukkuematsi täällä jossain päin Tanskaa, mutta sen väliin jääminen ei olisi kuitenkaan niin niin kamalaa. Harmittaisi tietenkin, mutta kun en ole joutunut maksamaan lennoista tai muustakaan niin se ei olisi ihan niin kamalaa :)

Nyt jatkan taas lepäilyä ja tehokasta ei-minkään-tekemistä. Huominen on varmaan vielä maltettava vaan olla, mutta pitäkää kaikki mulle peukkuja pystyssä, että perjantaina pääsisin taas tonne hallillekin asti! :)