sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Ensimmäinen turnausvoitto!



”Olet todellakin tehnyt kovasti töitä ja käyttäytynyt ammattimaisesti, ansaitset kyllä voittosi!:)” Niin luki valmentajan lähettämässä tekstarissa tänään finaalin jälkeen. Ne sanat tuntui hyvältä lukea. Niin kai se on, että kova työ palkitaan aina – ennemmin tai myöhemmin.

Se fiilis, kun ei oikein tiedä että miten tossa pitäisi olla. / Kuva on Reykjavikin tennis- ja sulkapalloseuran Facebook-sivulta

 Voitin siis tänään Islannissa mun ensimmäisen kansainvälisen turnauksen aikuisten tasolla. Tottakai se pistää hymyilyttämään ja tuntuu kivalta! Tiedän tehneeni paljon oikeita asioita treeneissä ja muutenkin elämässä koko syksyn ajan ja tuntuu todella hyvältä saada palkinto siitä uurastuksesta. Ja totta kai voittaminen nostaa ajoittain horjuvaa itseluottamusta ja vahvistaa uskoa siihen, että en mä tätä turhaan tee.

Tänään aamulla heräsin kellon näyttäessä 6.32 ja tuntui, etten ollut nukkunut hetkeäkään koko yönä. Olo oli aika kamala. Herätyskellon soittoonkin olisi ollut vielä 58 minuuttia. Illalla olin pyörinyt hereillä sängyssä ties kuinka myöhään ja pelannut jo etukäteen mielessäni tämän päivän finaalia. Ja monta kertaa se tulikin mielikuvituspelattua, välillä voitokkaasti ja välillä kaikkea muuta kuin voitokkaasti!

Mietin kuitenkin heti, että eihän tässä ole mitään hätää, mähän olen jo puolen vuoden ajan treenannut joka torstai kymmeneen asti illalla ja silti tehnyt kovia multitreenejä perjantaiaamuisin kello 8.00. Se ajatus rentoutti vähän ja surffailin sitten rauhassa netissä hetken ennen kuin suuntasin aamupalalle. Jostain syystä ruokakaan ei kuitenkaan uponnut, vaikka normaalisti rakastan hotelliaamupaloja aina ja milloin vain. Tsemppasin kuitenkin vähän pöperöä nassuun ja painelin takaisin huoneeseen chillailemaan hetkeksi. Olo oli aika vetämätön ja päätinkin lähteä tallustelemaan vesisateeseen kohti hallia ja herättelemään itseni oikein kunnolla.

Näin kaunista oli Islannissa. Oli niin harmaata, että vasta kolmantena päivänä huomasin että siellä oli vuoria vaikka kuinka paljon horisontissa.

 Se hetki, kun pistin iPodin kuulokkeet korville ja lähdin hölkkäämään, muutti onneksi kaiken. En enää edes muista mikä se biisi oli, joka sieltä tärähti soimaan, mutta se sai mulle aikaan kylmät väreet ja mahtavan fiiliksen. Ja silloin mä tiesin, että ehkä tästä vielä tuleekin ihan hyvä päivä. Tein 15 minuutin jalkatyöintervallitreenin, jonka jälkeen olin sopivasti hapoilla ja hyvin hereillä – valmis pelaamaan siis!

 Itse matsi meni loistavasti! Ehdottomasti yksi elämäni parhaista peleistä, kaikki vain loksahti tänään kohdilleen. Olin sopivan rauhallinen, keskittynyt ja valmis taistelemaan. Missään vaiheessa en ehtinyt edes panikoimaan, mietin vain niitä asioita joita olen treeneissä käynyt läpi ja joihin pitää muistaa keskittyä. Vaikka toisessa erässä tein helppoja virheitä vähän liikaa, tiesin silti pelaavani täysin oikein enkä hätääntynyt. Tätäkin on treenimatseissa harjoiteltu paljon, ja niin – kova työ palkitaan ja harjoitus tekee mestarin.

Voi ei mikä epätoivoinen ilme! :D
Finaalin jälkeen tein henkilökohtaisen suihkuennätykseni (4 minuuttia!!) ja juoksin viime hetkellä bussiin, joka vei mut lentokentälle. Onneksi ehdin kaikesta huolimatta hyvin lennolle ja nyt makoilenkin jo omassa sängyssä Tanskassa. Matkustus + 53 minuutin pitkä ja raskas matsi + huonosti nukuttu viime yö + huonot syömiset tänään = kyllä muuten väsyttää! Mutta tänään mä olen silti onnellinen. Ja kai mä vähän saan ollakin, en mä enää ikinä voita mun ensimmäistä Euroopan kiertueen kisaa uudelleen.
 
 Se, että mä pelasin hyvän matsin ja hyvän kisan ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että sitä kovaa työtä on tehtävä jatkossakin. Mä en ole vielä lähelläkään sitä, mitä mä haluan olla. Tänään vaan oli hyvä päivä ja that’s it. Mä pelasin hyvin tänään, mutta silti mulla on ne samat kehitettävät osa-alueet kuin viime viikollakin. Nyt mä vaan uskon taas vähän enemmän, että se ahkeruus ja sitkeys palkitaan. :) 


Nyt tää innokas matkailija kiittää ja kuittaa, pistää pään tyynyyn ja nukkuu huomenna piiiiitkään! :)

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

A little helllllo from Copenhagen airport

Helou eevribaadi:)

Innokas matkailija :)
Täällä mä taas istuskelen Köpiksen kentällä ja odottelen lentoa. Tällä kertaa suuntaankin taas ihan uuteen maahan, nimittäin Islantiin! Valaita, tulivuoria, jäätiköitä ja kuumia lähteitä, ihanaa! Veikkaan kyllä että ainoat kuumat lähteet, joita tälläkään matkalla pääsen näkemään on hotellin ja hallin suihkut... Mutta toivottavasti saan hien pintaan pelikentällä, että pääsen käyttämään niitä sitten sitäkin enemmän. :)

Pelaan siis Iceland International -kisan ja olen kovasti innoissani, että pääsen pitkästä aikaa taas kisaamaan. Toisaalta taas jännittää hirveästi... Vaikka viime viikko oli treenien osalta ihan superhyvä, tiedän kuitenkin miten tehokkaasti onnistun usein saamaan itseni täysin kipsiin kisatilanteessa. Ja kun niistä viimeisimmistä kisoistakin on jo 3 kuukautta! Onneksi mulla alkaa pelit vasta perjantaina ja huominen on aikaa chillailla ja käydä vähän treenaamassa hallilla ynnä muuta mukavaa. :) Kyllä siitä sitten hyvä tulee, ei hätää!


Kuten jo kirjoittelinkin, viime viikko oli loistava! Koko porukka treenasi todella hyvällä asenteella ja valmentajat olikin tyytyväisiä meidän panokseen. Itsekin tunsin kyllä tehneeni parhaani ja pelasin myös muutaman tosi hyvän treenimatsin viikon aikana. Niin ja puntillakin tein ennätyksiä niin rinnallevedossa, penkkipunnerruksessa kuin leuanvedossakin! Myös treenien ulkopuolella oli kaikenlaista kivaa: illanvietto hyvällä porukalla, monen tunnin juttelut kivan kaverin kanssa, yhdet synttärikakkuilut ja kävinpä myös bazaarissa ihmettelemässä isoja banaaneja. Niin joo ja kävin myös language schoolissa ilmoittautumassa tanskan kielikurssille!


Nyt kiiruhdankin lennolle, ettei ne vaan jätä mua kyydistä! :)

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Ylöspäin ja alaspäin, mutta kuitenkin eteenpäin

Moips :)

Nyt vihdoin uskalsin alkaa kirjottelemaan, koska uskon saavani aikaan jotakin enemmän positiivista kuin negatiivista tekstiä. Viime viikon loppupuoli ei nimittäin ollut mun tähän astisen elämäni parasta aikaa, mutta nyt on siitäkin selvitty ja uusi parempi viikko on kovaa vauhtia käynnissä. :)

Maanantai oli pinkki päivä ja hyvä alku uudelle viikolle :)
Viikonloppuna kävin parin tunnin junamatkan päässä Aarhusin lähellä pelaamassa (elämäni huonoimman) joukkuematsin. Viikonlopun aikana myös päädyin matkalla väärään junaan, shortseista ratkesi vetoketju, valmentaja ei käyttäytynyt joukkuematsissa kovin kannustavasti ja mukavasti mua kohtaan ja yliopistotehtävien vaikeustasokin meni ihan yli hilseen. Kaikista eniten harmitti kuitenkin se oma huono pelaaminen. Kun on treenannut omasta mielestään super hyvin ja laadukkaasti, mutta se mitä itsestään saa irti on tuollaista, ei kovin paljon naurata.


Uuden viikon aloittaminen ja pääseminen takaisin treenirytmiin vaati maanantaiaamuna vähän extratsemppiä. Nyt kuitenkin on muutama hyvä treeni jo takana ja alkaa tuntua taas hyvältä ja kivalta tämä kaikki. Treeniohjelma meni myöskin uusiksi tällä viikolla ja nyt vähennetään juoksemista ja muuta fysiikkaa ja pelataan paljon. Vaikka mä rakastankin fyysisiä treenejä, alkoi ne hullut viivajuoksuintervallit ja jalkatyötreenit jo vähän painaa. Nyt on hyvä aika saada peli kuntoon tulevia kisoja varten, cant wait! :)

Iso jalka.. VAHVA, sovitaan niin ;)
Esimerkkinä tämän hetken treenien sisällöstä ja tavoitteista voin kertoa tämän aamun treenistä. Alkuun tehtiin yhdessä hyvät lämmittelyt ja vähän nopeustreenejä ja sitten pelattiin kunnon matseja. Valmentajat oli aktiivisesti mukana ja 11 pisteen tauoilla sekä erätauoilla pidettiin aina pieni juttutuokio. Mun piti aina kertoa 1-3 ongelmakohtaa mun pelaamisessa sekä keksiä niihin ratkaisut. Valmentajalta ei saanut oikeastaan neuvoja, se vain kirjoitti mun sanomiset ylös ja seuraavalla tauolla kyseli taas, onko uusia ongelmia ja toimiko mun keksimät ratkaisut edellisiin ongelmiin. Tykkään kovasti siitä, miten mua täällä haastetaan ajattelemaan peliä ja oikeasti miettimään sitä mihin kannattaa lyödä ja miksi. Vastaus "I don't know" ei missään nimessä enää kelpaa. Kyllä musta tätä menoa tulee vielä fiksu. :)

Nyt täytyy lähteä puntille ja sen jälkeen illalla mennäänkin tyttöjen kanssa uimaan ja saunomaan! Oi että mä niin kaipaan saunaa kotona :)

maanantai 6. tammikuuta 2014

The Price of Gold

Muutama päivä sitten astelin tuttuun tapaan hallin ovesta sisään kello 7.52 valmiina aamutreeneihin. Harmi vain, että astelin kipeää jalkaa nilkuttaen ja takaraivossa jyskyttäen tieto siitä, että joutuisin pyöräilemään kentän sivussa muiden treenaamista katsellen. Tilannetta valitellessani sain kuitenkin yhdeltä kaveriltani hyvän neuvon: "Pistä sun puhelin siihen pyörän telineeseen ja kato joku kiva leffa samalla kun pyöräilet!" Toinen kaveri sitten huikkasi, että "joo hei, lähetän sulle linkin yhteen dokumenttiin ja sen kun katot niin huomaat ettei sun vamma ookkaan niin kamala".

Istuin sitten pyörän selkään, asettelin puhelimen valmiiksi ja avasin linkin dokumenttiin nimeltä "The Price of Gold". Dokumentti kertoo joidenkin ruotsalaisten huippuyleisurheiljoiden tarinan. Pääosissa esiintyvät muun muassa sellaiset nimet kuin Carolina Klüft, Susanna Kallur ja Christian Olsson. Tarina ei kuitenkaan ole se perinteinen inspiroiva menestystarina; kertaus uran huippuhetkistä sekä polusta pikkulapsesta menestyväksi huippu-urheilijaksi. Tämä dokumentti ei niinkään inspiroi - ei ainakaan minua. Sen sijaan se kertoo karun tarinan urheilijoiden kokemista vammoista ja loukkaantumisista sekä siitä hinnasta, jonka he ovat joutuneet menestyksestään maksamaan.

En nyt sen tarkemmin dokumentin sisältöä ala tähän avaamaan, jokainen katsokoon itse (löytyy helposti YouTubesta täältä). Vaikka dokumentti ei nostattanut minussa aluksi kovinkaan positiivisia fiiliksiä, on se loppujen lopuksi mielestäni hyvä ja suosittelen sen katsomista. Minuun se jollain tapaa upposi ja olenkin pyöritellyt ja pähkäillyt mielessäni urheilijoiden lausahduksia jo muutaman päivän.

Ensimmäiset fiilikset lopputekstien pyörähtäessä näytölle olivat melko tyhjät. Miksi ihmeessä on haluttu tehdä dokumentti, jossa paneudutaan urheilijoiden repeytyneisiin takareisiin, rasitusmurtumiin, nilkan nyrjähdyksiin ja syömishäiriöihin? Ensimmäiset mieleeni putkahtaneet vastaukset tähän kysymykseen olivat tällaisia:

  1. Jos dokumentin nimi on "The Price of Gold" eli siis kullan hinta ja se kuvaa urheilijoiden vammoja, henkisiä kipuiluja, treenaamista kipulääkkeiden voimalla ja muita kärsimyksiä, tuntuu viesti aluksi melko selkeältä: jos haluaa huipulle, on oltava valmis uhraamaan terveytensä sen eteen.
  2. Dokumentilla halutaan kuvata urheilijoiden karua elämää ja näyttää, miten kurjaa ja kamalaa kärsimystä se sen kaiken loistokkuuden takana on.
  3. Jos treenaat tarpeeksi kovaa, loukkaannut hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa. Itse terveenä urheilijana tunsinkin jostain syystä syyllisyyttä. En ole ikinä ollut leikkauksessa enkä edes kärsinyt vakavista loukkaantumisista, enkö siis treenaakkaan tarpeeksi kovaa?
  4. Huippu-urheilijat elävät ikään kuin tunnelissa. Tunnelin päässä näkyy se kirkkain ja suurin tavoite ja kaikki muu ympäriltä on pimennossa, millään muulla ei ole väliä - ei edes terveydellä.
  5. Susanna Kallur toteaa dokumentissa näin: "Anyone who says that being an elite athlete is good for you is nuts." Ovatko nykyiset treenimetodit siis vääränlaisia? Ja urheilua ei kannata harrastaa tosissaan, sillä se on vain haitaksi?

Mietin ja pohdin näitä sitten koko illan sängyssäni kattoa tuijottaen ja nukkumattia odotellen. Mietin sitä, etten mitenkään pysty samaistumaan dokumentin esittämiin ajatuksiin. Tajusin, että vaikka kuinka haaveilenkin olevani vielä joskus maailman paras, en silti olisi valmis tekemään kaikkia niitä asioita, joista ruotsalaistähdet dokumentissa kertoivat. En suostuisi napsimaan kipulääkkeitä ennen treenejä tai kisoja selviytyäkseni niistä enkä suostuisi ikipäivänä käymään läpi kuutta jalkaleikkausta hullun treenauksen takia. Tajusin, että minulle kullan hinta ei ole sama kuin terveyden hinta. Ja lopulta tajusin myös, että olin sisäistänyt dokumentin tarkoituksen: saada ihminen ajattelemaan, mikä se kullan hinta itselleen on.

Dokumentin avulla koen hahmottavani itseni urheilijana taas astetta paremmin. En ole sellainen, joka on valmis heittämään pois kaiken saavuttaakseni sen kirkkaimman tavoitteensa. En ole valmis uhraamaan mitä vaan. Minullakin on ehkä tunneli, jossa elän, mutta uskon sen kuitenkin olevan hieman laajempi. Mutta vaikka ajattelenkin ja koenkin asiat näin, se ei silti tarkoita, että olisin jollain tapaa huonompi urheilija ja ettenkö voisi ja saisi onnistua. Ja niin, oli se kaveri myös oikeassa - opin, että ei se pieni jalan venähdys ja neljän päivän lepo olekaan niin iso juttu.

-----------------------------------------------------------

Loppuun on vielä pakko pahoitella tätä hyvin erilaista blogitekstiä. Tiedostan hyvin, että tää on jotain ihan erilaista mua täällä tällä kertaa, mutta kun kyllä mäkin joskus mietin joitain asioita ihan tosissaan. Sitten niitä mietteitä on kiva välillä myös kirjotella ihan sillä tavalla järkevästi. Koittakaa siis ymmärtää. ;)

torstai 2. tammikuuta 2014

Vuotta ei ole hyvä aloittaa fysion vastaanotolta

Heips!

Koska joulupostaus jäi tekemättä, korvaan sen näillä kuvilla mun ihan ite tekemistä pipareista! Koittakaa kestää :P
Liian pitkäksi venyneen postaustauon jälkeen on vaikea alkaa kirjoittaa. Melkein yhtä vaikea kuin kolmen lepopäivän jälkeen on alkaa treenata! Joulun kolmen päivän löysäilyn, mässäilyn ja nukkumisen jälkeen piti tosiaan tsempata päästäkseen takaisin tunnollisen urheilijan elämänrytmiin. Pienellä tsempillä se kuitenkin onnistui, joten eiköhän tämä kirjoittaminenkin tästä ala pian sujua.


Joulu siis oli ja meni, ihanat kolme päivää perheen kanssa mökillä löhöillen, syöden, nukkuen ja palapelejä kasaillen. Ne päivät oli juuri sellaisia, joita kroppa ja pää oli kaivanneet. Kuten myös muutama seuraava päivä, jolloin vietin paljon laatuaikaa kavereiden kanssa. Pääsin hiljalleen myös takaisin kiinni treenirytmiin ja mikäs sen parempaa siis. :)


Uudenvuodenaattona lensinkin sitten jo takaisin tänne Tanskaan, vaikka olisin mielelläni juhlinut vuoden vaihtumista kotikotona. En kuitenkaan saanut lentoja mitenkään järkevällä tavalla järjestettyä muuten kuin näin, joten päädyin vaihtamaan vuotta tällä kertaa tuntia myöhemmin täällä. Mulla oli kuitenkin tosi kivaa täälläkin näiden ihmisten kanssa, näin paljon raketteja ja skumpatkin saatiin kilisteltyä, joten ihan hyvä näin. :)


Treenaamaan en kuitenkaan tällä viikolla ole maanantaiaamun jälkeen pystynyt, mikä harmittaa tottakai... Maanantain aamupelien jälkeen vasen jalkaterä alkoi yhtäkkiä kipuilemaan ja illalla sille astuminen olikin jo ihan mahdotonta. Typeränä googletin vaivan ja tottakai löysin kaikki mahdolliset diagnoosit rasitusmurtumista ynnä muista. Se vähän pisti pelottamaan, mutta tänään kävin kuitenkin fysion juttusilla ja se lohdutteli, että mitään vakavaa ei pitäisi olla. Joku pieni lihas on venähtänyt ja nyt pitää vaan lepäillä muutama päivä. Pakko vaan malttaa taas..


Nyt lähden hallille polkemaan kuntopyörää. Se on jotain, mistä en pidä ollenkaan! Ihan oikeesti, voiko olla mitään tylsempää kuin polkea kuntopyörää sillä välin kun muut saa pelata sulkista?? Pyrin kuitenkin nyt pysymään treenirutiineissa ja muutenkin normaalirytmissä kiinni kaikesta huolimatta, jotta sitten on helpompi jatkaa taas kovia treenejä kun on sen aika. :) Ja sitä paitsi liikkumisen pitäisi auttaa jalkaa paranemaan, joten ei muuta kuin polkemaan!