maanantai 24. marraskuuta 2014

Finnish International Championships

Moi

Viimeisimmän postauksen jälkeen on ehtinyt tapahtua taas jo vaikka mitä. On ollut hyviä pelejä ja huonoja pelejä, hyvää mieltä ja kamalia epäitsevarmuuden hetkiä. On ollut hankaluuksia ja onnistumisia, uskon puutetta ja älytöntä motivaatiota. Tuntuu, että kävin viime viikolla taas jokaisen mahdollisen tunnetilan läpi. Ai että miksi? No koska mä olen kilpaurheilija.

Viime viikon maanantaina meillä oli Tanskassa tärkeä liigapeli Lillerødiä vastaan. Hillerød ja Lillerød sijaitsevat kartalla ihan vierekkäin ja vielä muutama vuosi sitten nämä kaksi olivat yksi ja sama joukkue. Kyseessä oli siis huikean jännittävä paikalliskamppailu ja molemmille joukkueille peli oli todella tärkeä. Lataus oli kova ja minun kaksinpelini oli ennakkoon yksi niistä ratkaisevista matseista. Hävisin kuitenkin Ruotsin Ellinor Widhille suoraan kahdessa erässä. Peli oli ajoittain jopa todella hyvää, mutta matsin jälkeen en osannut muuta kuin märehtiä sitä tosiasiaa, että hävisin toisessa erässä 12 pistettä putkeen. Kaksitoista pistettä, ihan oikeasti. Lopulta pelini ei kuitenkaan ollut ratkaiseva, sillä hävittiin selkeästi 4-9. Harmitus oli kuitenkin jotain ihan elämää suurempaa.

Tiistaina saavuin sitten Suomeen vähän sekavin tunnelmin. Edellisillan tappio painoi mieltä ja olin hyvin epäitsevarma. Koin, etten ollut pelannut kovin hyvin viimeiseen kahteen viikkoon ja siksipä tuleva kotikisa, Finnish International, jännitti ja jopa vähän huoletti. Kun on se kotiyleisö ja ne näkee, etten mä osaakaan pelata.

Keskiviikkona sain aikaiseksi onneksi pari hyvää treeniä ja torstaina mun kaksi kivaa kaveria Odensesta tuli meille kyläilemään kisojen ajaksi. Näistä asioista sain virtaa ja hyvää mieltä, ja perjantaina olinkin jo paljon valmiimpi pelaamaan. Ensimmäisellä kierroksella voitin helposti meksikolaisen tytön pistein 21-8 ja 21-9. Toisella kierroksella vastaan tuli liiankin tuttu tyttö; mun treenikaveri Liine, jonka kanssa ollaan treenattu yhdessä ties kuinka monta vuotta. Aikamoinen taisteluhan siitä sitten syntyikin, eikä varoituksilta ja korteiltakaan vältytty... Reilun tunnin kamppailun jälkeen voitin kolmannessa erässä 22-20. Valmentaja kehui mun peliä ja asennetta, mutta myönsin myöhemmin olleeni oikeasti henkisesti täysin romuna ja että tärisin vielä koko seuraavan yönkin.
Lauantaina koitti sitten puolivälierät ja pelasin Venäjän Victoria Slobodjanukia vastaan. Hävisin pistein 14-21 ja 19-21. Etenkin toisen erän loppupuoli oli kuitenkin tosi hyvää tekemistä, pitkiä ralleja ja hyvää tsemppausta. Mutta kun vastustaja pelasi älyttömän hyvin, niin minkäs teet. Kokonaisuudessaan kisa oli mun osalta ihan hyvä. Ei täydellinen eikä täysin tyydyttävä, muttei missään nimessä huono.

Näin jälkikäteen onkin taas helppo ihmetellä, että miksi ihmeessä se luottamus itseensä pelaajana katoaa niin helposti kahden huonon viikon takia. Olenhan pelannut sulkapalloa 8-vuotiaasta asti, joten onko se kaksi viikkoa pitkä aika siihen nähden?



Tämän viikon vietän vielä Suomessa, treenaan vaihteeksi täällä ja vietän aikaa tärkeiden ihmisten kanssa. Viikonloppuna suuntaan sitten takaisin Tanskaan ja ensi viikolla meillä starttaa pienimuotoinen peruskuntokausi. Viime vuonna se tarkoitti juoksua, jalkatyötä, paljon pelejä, raskaita puntteja ja toinen toistaan kovempia treenejä. Toisin sanoen se tarkoitti totaalista väsymystä ja koomaa. Odotan siis innolla........not.

Parasta viikkoa kaikille! :)

xxx
Airi 

// Kuvat: Suomen Sulkapalloliiton Facebook-sivuilta

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Mitä kropalleni kuuluu?

Aina toisinaan pohdin, että onko tämä tällainen kilpaurheilu kovin järkevää ja terveellistä. Eihän se nyt vaan voi olla hyvä juttu rääkätä itseään äärirajoille päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Aivan varmasti on nivelet, lihakset ja kaikki todella kovilla.

Mediastakin saa usein lukea, miten vaarallista kilpaurheilu on. Myös me urheilijat heitetään typerinä vettä myllyyn kertomalla niistä urheilun aiheuttamista lukemattomista leikkauksista, jatkuvista kivuista ja kipulääkkeiden napsimisesta. Ikään kuin se olisi jotenkin hieno saavutus sanoa, että "mäpäs treenasinkin kipeänä ja söin varmasti enemmän buranaa kuin sä". Ihan niinkuin pitäisi kärsiä kaikista eniten ja tehdä kaikista eniten hulluja juttuja todistaakseen olevansa se paras ja omistautunein urheilija. Näitä juttuja lukiessa ei voi muuta kuin todeta, että onhan tämä nyt ihan hullun hommaa.

Itse olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että kyllä kropastaan voi pitää hyvää huolta kaiken rääkkämisen keskelläkin. Olen se tyttö, joka päivän kunnosta kysyttäessä vastaa yleensä, että "kroppa kunnossa, ei ongelmia!". Olen se tyttö, joka ei todellakaan napsi kipulääkkeitä päivittäin. Itse asiassa viimeksi taisin syödä buranaa joskus alkukeväällä. Olen se tyttö, joka ei treenaa kipeänä. Olen se tyttö, joka ei ensimmäiseksi treenin jälkeen ryntää hakemaan jääpussia, koska tänään sattuu nilkkaan, huomenna toiseen nilkkaan ja ylihuomenna kolmanteen....eikun mitä.

Toisaalta olen myös se tyttö, joka menee joka ilta nukkumaan kymmenen pintaan. Olen tyttö, joka lämmittelee, palauttelee ja venyttelee tunnollisesti. Olen tyttö, joka syö hyvin, terveellisesti ja paljon sekä käyttää laadukkaita lisäravinteita. Olen tyttö, joka tekee myös oheistreenit kunnolla - jopa ne keskivartalojumpat, jotka on aivan kökköjä, mutta joiden ansiosta selkä ei tule kipeäksi.

Liputan siis ehdottomasti järkevyyden puolesta. En suostu kiduttamaan itseäni urheilun tähden, enkä missään nimessä usko, että niin on pakko tehdä. Mutta entäs jos mietin astetta syvällisemmin, mitä kropalleni kuuluu? Onko tämä urheilu täysin turvallista vai voiko jatkuvan rääkin nähdä ja tuntea jotenkin?

Kyllähän minultakin kaikesta huolimatta taitaa muutama vika löytyä...
  • Minulla on huomattavasti vahvempi oikea jalka kuin vasen jalka. Myös oikea pakara on hieman vasenta suurempi (ei, tästä ei tule kuvamateriaalia... :D ) Syy on yksinkertainen: joka päivä askelkyykkään satoja kertoja oikea jalka edellä verkolle liikkuessani.
Isojahan ne on molemmat jalat... Innolla odotan sitä päivää kun en ole enää huippu-urheilija ja saan kivat, hoikat jalat xD
  • Ilman keskivartalotreenejä kärsisin alaselän kivuista jatkuvasti. Toiset väittää sixpackin olevan se oikea motivaatio, mutta fakta on se ettei mun selkä kestä ilman säännöllisiä jumppia. Parin viikon jumppaamattomuutta on kokeiltu viimeksi juuri ennen Denmark Openia, eikä se ollut kovin hyvä kokeilu. En tiedä muista, mutta mun mielestä ei ole kivaa käyttää aamulla viittä minuuttia sängystä ylös pääsemiseen.
  • Minulla on huomattavia puolieroja myös yläkropassa. Etenkin olkapäiden liikkuvuudessa on älyttömiä eroja. Ihan hävettää verrata alla olevia kuvia...
  • Selkälihakseni kramppaavat usein, jos treenaan liian kylmässä hallissa enkä lämmittele kunnolla. Naurakaa vaan sille, että syytän kylmyyttä, mutta kesäisin ei ikinä ole ongelmia eikä lämpimissä halleissa!
  • Oikea kyynärvarteni on selkeästi vasenta isompi. Itse asiassa ympärysmitoissa on eroa kokonaiset 3cm, mikä on kai aika paljon noin pikkuisessa kehonosassa.
  • Toinen jatkuvaa jumppaamista vaativa kehonosa on olkapää. Venyttelyjä, pyörittelyjä ja yläselän vahvistusta kyllästymiseen asti. Ja ilman huolellisia lämmittelyjä tää homma olisi iso riksraksjapoks.
  • Olen myös oppinut venyttelemään ahkerasti pohkeita ja akillesjänteitä sekä hieromaan tennispallolla jalkapohjia. Tämän olen oppinut aivan kirjaimellisesti kantapään kautta, sillä ilman venyttelyjä tulee kantapäät kipeiksi. Niin kutsuttu plantaarifaskiitti, kysykää ystävältämme googlelta lisää jos kiinnostaa.

Kysymys siis kuului: Miten minun kropallani menee?
No kiitos hyvin, ei ongelmia! :)

xxx
Airi

maanantai 10. marraskuuta 2014

Muutkin mokaa

Moi:)

Istun lentokentällä Varsovassa ja odottelen lentoa. Lentoon on aikaa vielä nelisen tuntia ja mulla on kaksi vaihtoehtoa: joko selata puhelinta neljä tuntia perinteisellä "instagram-facebook-iltalehti-blogger"-kaavalla tai kirjoittaa blogiin kisaraporttia joukkueiden EM-kisoista. Sosiaalinen media on ihan kiva juttu, mutta neljä tuntia... Joten täältä pesee Puolan reissun tarinoita!

Torstaiaamuna lähdin siis reissuun kohti Puolan Rzeszowia ja sekajoukkueiden EM-kisojen karsintaa. Reissu kesti noin 13 tuntia ja perille päästyä jalat painoivat kuin synti, mutta voi sitä ilon määrää, kun nähtiin hulppea kylpylähotellimme kaikkine mausteineen! Pelikenttä oli ikään kuin keskellä ravintolaa ja todettiinkin kaikki, että hei vähänks tää on siistii.


Näissä joukkuepeleissä pelataa viisi ottelua, yksi kutakin pelimuotoa. Meitä oli kuitenkin joukkueessa kaksi kaksinpelityttöä, minä ja Nanna. Niinpä valmentaja sanoikin, että ensimmäisenä päivänä pelaa Nanna, toisena päivänä minä ja kolmatta päivää katsotaan sitten myöhemmin.

Ensimmäisenä päivän Unkari-matsin siis huilin ja muu joukkue hoitikin sen hienosti kotiin pistein 5-0. Toisena päivänä Wales-pelissä pääsin sitten itsekin kehiin ja hoidin matsini kyllä kaikkea muuta kuin hienosti... Pelasin niin huonosti, että heti tuomarin kättelyn jälkeen tuli spontaani itkurefleksi. Miten mä voin mokata näin pahasti?
 
Yritin kuitenkin tolkuttaa itselleni, että nyt oli kyse joukkukisasta ja tärkeintä on joukkueen fiilis. Tilanne oli 2-1, jäljellä oli vielä kaksi peliä, joista vähintään toinen oli voitettava. En mä voinut alkaa möksmöksöilemään ja pilata siten koko joukkueen fiilistä. Huonosta pelistä on tärkeää oppia, mutta nyt sitä oppimis- ja pahamielituokiota piti siirtää tulevaisuuteen ja keskittyä kannustushommiin. Onnistuinko täydellisesti? En, mutta mä yritin parhaani olla näyttämättä pahaa mieltä liikaa ja liian kauaa. Ja Waleskin kaatui lopulta 3-2, jes!

Juttelin illalla valmentajan kanssa matsista ja sanoin myös suoraan, ettei mua tarvitse päästää kentälle sunnuntain ratkaisevaan Puola-peliin. Olo oli niin epävarma sen katastrofimatsin jälkeen, etten vain uskonut enää pystyväni voittamaan. Kyllähän valmentaja sen varmasti itsekin huomasi, eikä mua olisi sinne laittanutkaan sähläämään enää yhtään enempää, mutta kivahan se kuitenkin on näistä asioista jutella. Ja sitä paitsi Nanna pelasi paljon paremmin, joten tottakai sen pelin pelaaminen oli hänen hommansa.

Matsi Puolaa vastaan olikin super jännä! Ville ja Nanna molemmat voittivat pelinsä kolmessa erässä, mixtistä ja miesten tuplasta tuli kuonoon ja ennen ratkaisevaa tyttötuplaa tilanne oli siis 2-2. Tunnelma katsomossa nousi sitä mukaa kun ääni meni yhä käheämmäksi huutamisesta ja kannustamisesta. Lopulta hävittiin tiukasti kolmannessa erässä ja niinpä Puola pääsee ensi kevään EM-kisoihin ja me ei. Harmistus ja iso höh!

Vaikka mun oma suoritus näissä karkeloissa menikin täysin penkin alle, on kuitenkin kiiteltävä meidän joukkueen ryhmähenkeä. Joukkuekisoissahan tärkeintä on joukkuhenki ja tässä asiassa me mun mielestä onnistuttiin tällä kertaa hyvin. Oli joka kerta kivaa astella ryhmänä kentälle Pauli Hanhiniemen "Muutkin mokaa" -tiimibiisin soidessa, naureskella yhdessä poikien tyhmille jutuille ja pelailla 3vs3-lämmittelypelejä. Annettiin kaikkemme niin kentällä kuin katsomon puolella cheerleading-hommissa. Enempää ei mun mielestä voi pyytää. Harmittavan lähellehän se jäi, mutta ensi kerralla sitten!


Tänään laskeudun Köpikseen kymmeneltä illalla ja suuntaan siitä kaverini luokse yöksi. Huomenna pääsen vierailemaan Anu Niemisen akatemian aamutreeneihin ja iltapäivällä suuntaan sitten Hillerødiin liigajoukkueeni kanssa treenailemaan pariksi päiväksi. Takaisin Odenseen suuntaan myöhään torstai-iltana. Ensi maanantaina matkaan taas Hillerødiin pelaamaan liigamatsin, jonka jälkeen jään yöksi Köpikseen ja tiistaina sitten lennänkin Suomeen. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä yhdet kaverin synttärit viikonloppuna, niin voi kyllä sanoa, että elämää taas riittää!


xxx
Airi

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Haluan onnistua, että jaksan uskoa

MOI

Tulin juuri kotiin Unkarista, jossa pelasin Hungarian International -kisan. Kiva reissu, mukavia kavereita, hyviä keskusteluita ja hauskoja kynsilakkaleikkejä. :)
Ai miten pelit meni?
Noh, samalla tavalla kuin niin monesti ennekin. Hävisin toisella kierroksella kovaa tanskalaista vastaan tiukasti. Pelasin hyvin, mutta hävisin. Tiukasti.

Taas kerran on kivaa huomata, että pystyn pelaamaan hyvällä tasolla. On kivaa tietää, että taidot kyllä riittää koviakin pelaajia vastaan. Kiva juttuhan se on pelata hyvin kisoissa ja nauttia pelaamisesta.

Mutta se, mikä ei todellakaan ole kivaa, on häviäminen tiukasti kerta toisensa jälkeen. Mulle olisi henkisesti aivan älyttömän tärkeää saada nyt joku hyvä päänahka. 
Mutta kerta toisensa jälkeen olen vain lähellä.


"Jaksat vaan uskoa ja tehdä töitä, kyllä se sieltä tulee!" Niin ne kaikki sanoo.
Jaksan, jaksan.
Takakentän lyönnit tuntuu aika hyviltä, ja kuulemma näyttääkin. On niitä kyllä taas jauhettukin ja huomenna aamulla jauhaminen jatkuu.
Jalkatyökin on parantunut, kyllä sen tuntee itsekin. Voisi sanoa, että liikun yleensä tehokkaasti ihan oikeaan suuntaan.
Toivottavasti se suunta on oikea myös muissakin asioissa.

Kyllähän mä jaksan uskoa ja tehdä töitä, mutta hitto että se on vaikeaa! Varmaan yksi urheilun vaikeimmista asioista. 
Siihen uskomiseen auttaa eniten se, kun tulee onnistumisia.
Ja vähiten se, kun niitä onnistumisia ei tule.
Töiden tekemiseen puolestaan auttaa vain nöyrä tekeminen. Ja ennen kaikkea tekemisestä nauttiminen.
Myös aikaisin aamulla.
Myös tyhmissä treeneissä.
Myös huonoina päivinä.




Kolme päivää aikaa treenata. Torstaina lähden nimittäin jo Puolaan sekajoukkueiden EM-kisoihin.
Odotan innolla!
Ehkä siltä reissulta vihdoin tarttuu mukaan hyviä voittoja.

Eiköhän tämä ajatusvirta ollut nyt tässä. Hyvää yötä.

xxx
Airi