torstai 29. tammikuuta 2015

Junailen itseäni SM-kisoihin

Moi

Syvät pahoitteluni blogihiljaisuudesta! Ei todellakaan ole ollut tarkoitus jättää kirjoittelematta, mutta kun kaikki ei ole nyt mennyt aivan niin kuin elokuvissa. Mitään suurempaa hätää ei onneksi ole, mutta mm. myöhästynyt paluulento Islannista, kadonnut lompakko ja siitä seurannut korttirumba sekä pari muuta pientä vastoinkäymistä ovat verottaneet yöunia ja jaksamista. Voi tätä henkisen kärsimyksen määrää! No okei, ei tämä nyt ehkä ihan niin dramaattista kuitenkaan ole. :D

Tässä yksi upea action shot Islannista! Tai no "upea" :D
Viime viikonloppuna kävin siis Islannissa pelaamassa Iceland International -kisan. Kisasta jäi vähän kaksijakoiset fiilikset. Aloitin pelini perjantaina ja ensimmäisellä kierroksella vastaan tuli islantilainen tyttö. Tämä tyttö...noh, hän ei ollut urani kovimpia vastuksia ja voitin 21-5, 21-5. Toisella kierroksella vastaan tulikin sitten Ruotsin Ellinor Widh, jonka kanssa voitot tällä kaudella olivat ennen tuota matsia 1-1. Odotin kovaa ottelua ja lämmittelin ja latauduin hyvin. Ellinor oli kuitenkin heti alusta asti jotenkin vaisu ja voitin ensimmäisen erän suht helposti. Tämän jälkeen hän sanoikin, että nyt sattuu jalkaan ja tämä oli tässä. Se päivä oli siis osaltani siinä, yksi helppo ja yksi puolikas matsi.

Lauantain puolivälierässä vastaan tuli Tanskan Mette Poulsen. Hänelle hävisin Unkarissa marraskuussa tiukasti viidessä erässä (viidessä, koska ne tyhmät 11 pisteen säännöt...). Tällä kertaa pelasin mielestäni hyvin, olin todellakin sisällä pelissä ja annoin kaikkeni. Mutta jälleen kerran, story of my life: tunnin peli ja tiukka tappio kolmessa erässä. Lohduttaudun sillä, että Mette voitti lopulta koko turnauksen eikä kukaan muu saanut häneltä enempää kuin 13 pistettä yhdessä erässä. Paitsi ettei se kyllä lohduta kovinkaan paljoa.
 
Mutta nyt olen jo matkalla kohti uusia haasteita. Istun nimittäin onnellisesti junassa matkalla lentokentälle, mistä lennän Suomeen viikonlopun SM-kisoja varten. Tätä onnellisuutta varjostaa kuitenkin se kiusallinen tosiasia, että mua vastapäätä istuu tinderistä tuttu poika, joka oli vähän turhan innokas ja minä sitten kylmästi lopetin viestittelyn. Hups! Täytyy olla kovin kiireisenä tässä tietokoneen ja puhelimen kanssa, ettei vahingossakaan katseet kohtaa ehehe...


No mutta, SM-kisat siis starttaavat huomenna Vantaan Energia-areenalla, tervetuloa seuraamaan viikonloppuna kovatasoista sulkapalloa! :)

xxx
Airi 

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Kohti kisoja

Moi!

Joulukuun alusta saakka ollaan treenattu joka aamu kovaa. Välillä on tuntunut, että menee liiankin kovaa eikä pää meinaa pysyä perässä. Näin jälkikäteen ajatellen kaikki on kyllä ollut sen työn arvoista. Olen melko varma, että jaloista ja kädestä alkaa hiljalleen löytyä sitä kuuluisaa potkua, eikä matsit jää kiinni ainakaan siitä, etten jaksaisi juosta.
En oo oikeesti vihanen ja angstinen, mä vaan keskityn! :D / kuva: Badminton Europen Facebook-sivuilta
Maanantai- ja keskiviikkoaamuisin on ohjelmassa ollut treenin loppuun intervalleja juosten sekä kentällä jalkatyön muodossa. 40 sekuntia työtä, 20 sekuntia taukoa. Ensin se oli ihan jees, sarjoja oli vain 16 ja aina neljän jälkeen oli minuutin tauko. Joka viikko kuitenkin määriä lisättiin, kunnes viime viikolla tehtiin jo 32 sarjaa ja minuutin huili oli vasta joka kahdeksannen jälkeen. Aloin tosissani inhota ja pelätä lukuja 40 ja 20.

Tiistai- ja torstaiaamuisin puolestaan on tehty toisenlaisia intervalleja. Treeni on sisältänyt lähes kaksinpelin omaisia 1vs1-treenejä, joissa liikutaan kovaa, mutta kuitenkin pallo täytyy pyrkiä pitämään elossa. Intervallien pituudet ja määrät ovat vaihdelleet, mutta 40/20-systeemillä on näissäkin usein menty ja sarjoja on ollut noin 40.

Lisäksi on tehty paljon 2vs1-treenejä sekä pelattu otteluita ja vähän myös taktisia pelejä. Kaiken kaikkiaan tämä jakso on ollut vaativa ja raskas. Nyt onkin mukavaa, kun vihdoin aletaan keventelemään kohti tärkeitä kisoja. Tällä viikolla siirryttiinkin 30s/30s-intervalleihin ja ne tuntuvat kyllä yllättävän ihanilta!

Tytöt ja international dinner. Tehtiin kaikki jotain omassa maassamme perinteistä ruokaa...
...ja mä pyöräytin karjalanpiirakoita! :)
Seuraavaksi on siis vuorossa pari tärkeää kisaa. Tai ainakin sillä tavalla tärkeää, että niissä olisi kivaa onnistua. Huomenna suuntaan nimittäin Islantiin Iceland International -kisaan ja ensi viikolla vuorossa on reissu koti-Suomeen SM-kisoihin. Vuosi sittenhän voitin nämä molemmat ja tänäkin vuonna olisi kyllä mukava onnistua. Tuollaisiin voittoihin, saati sitten tuplavoittoon, ei kyllä voi olettaa yltävänsä joka vuosi. Sen suhteen pitää osata hillitä intonsa ja muistaa jäät ja hatut ja mitä näitä nyt on.

Koko elämä on tuntunut pyörivän vain ja ainoastaan sulkapallon ympärillä viimeiset viikot. Treeniä, ruokaa ja unta, sitä se on ollut. Odotinkin innolla SM-kisojen jälkeistä viikkoa ja että voisin viettää muutaman päivän Suomessa kavereiden ja perheen kanssa. Kävi kuitenkin ilmi, että mulla onkin liigamatsi heti SM-kisojen jälkeen maanantaina. Suomen reissusta tulee siis hyvin pikainen ja koti-ikävä saa odottaa huhtikuuhun saakka. Ei kivaa, mutta minkäs teet.

Yhtenä päivänä haaveilin... Tai haaveilen mä kai aika useinkin :)
Nyt on alettava pakkaamaan ja valmistautumaan kohti huomista! Mahtavaa päästä Islantiin, rahkojen luvattuun maahan. Vielä luksuksempaa reissusta tekee se, että pääsen yöpymään kaverini luokse eikä siis tarvitse yöpyä hotellissa. Islanti, täältä mä tuuuun! :)

xxx
Airi

perjantai 9. tammikuuta 2015

Onneksi sulkapalloa ei pelata bikineissä

Naisurheilijoiden ulkonäköpaineet on aihe, joka on pyörinyt mediassa kovasti viime päivinä ja viikkoina. Näin urheilijanaisena kyseinen aihe tietysti kiinnostaa ja haluan tuoda omat mielipiteeni ja näkökulmani esille. Päätinkin kaivaa esiin kynän ja paperia ja suoltaa ulos kaikki ajatukset, joita otsikko "naisurheilijoiden ulkonäköpaineet" minussa herättää. Halusin kertoa, miten itse koen ulkonäköpaineet ja miten väärin on arvostella meitä urheilijanaisia ulkoisten seikkojen perusteella. Hyvin pian kuitenkin huomasin, että eihän minulla taidakaan olla niin paljoa, mistä avautua. Silloin, keittiön pöydän ääressä tyhjää paperia tuijotellessani, tajusin oman näkökulmani asiaan.

Olen seurannut tätä keskustelua jonkin verran. Aivan jokaista tv- ja radiohaastattelua en ole kuunnellut, mutta alkuperäisen blogitekstin kommentteineen sekä muutamat lehtiartikkelit kommentteineen (esim. tämän ja tämän) olen lukenut läpi. Osaa lukiessani olen hymähdellyt, että "jaahas vai niin" ja osan kohdalla taas miettinyt, että "ei jösses, miten joku voi olla tuota mieltä!". Ihmettelen ihmisten laukomia kommentteja ja itse asiassa ihmettelen koko kohua. Kuitenkaan itse aihe ei suuremmin herätä tunteita.


Koko hässäkkää seuratessa tuntuu, kuin seuraisin sitä aivan ulkopuolelta. Elän pitkälti eri maailmassa ja koen asiat hyvin eri tavalla. En osaa samaistua siihen, että urheilu pyörii niin paljon ulkonäön ympärillä, enkä osaa ahdistua siitä, että joitakin ihmisiä kiinnostaa lähinnä urheilijanaisten peput. Uutisointia ja kommentointia seuratessani huokailen vain kiitollisena siitä, ettei tämä asia kosketa minua.

Totuushan on kuitenkin se, että aiheen pitäisi koskettaa nimenomaan minua. Olen naisurheilija, nuori ja herkkä, jatkuvasti pelikentillä katseille altistuva - toisin sanoen olen asian ytimessä. Ulkonäköpaineiden pitäisi olla huipussaan ja minun pitäisi muistaa pitää huoli siitä, että painan juuri oikean verran. Niin, ja ainakin se kuuluisa rasvaprosentti on pyrittävä saamaan alaspäin, sen eteen on tehtävä töitä! Ja jos joku erehtyy kommentoimaan naisurheilijoita ulkonäkökeskeisesti, minun pitäisi puolustautua lujasti.


Kuitenkaan en jaksa provosoitua typeristä kommenteista. Ei kiinnosta, ei kosketa minua. Syy ei ole se, että olisin henkisesti niin vahva, että mikään arvostelu ei tunnu missään. Syy ei ole myöskään se, että olisin niin hyväkroppainen ja hyvännäköinen, ettei minulla ole syytä huoleen. Syy löytyy lähinnä siitä, että fokukseni on suurimman osan ajasta jossain täysin muualla. Yritän niin kovasti oppia täydellisen jalkatyön rystytakakulmaan ja parantaa kyynärpääni asentoa kämmenleikatussa, etten edes muista ajatella sitä, painanko 60 vai 70 kiloa. Lisäksi harjoittelen niinkuin urheilijan kovalla tasolla kuuluukin: kaksi kertaa päivässä, kahdesta kolmeen tuntia kerrallaan. Tällä tavalla treenaamalla pysyy kyllä ilman suurempia ponnisteluja "fittinä", eikä sille vaan mahda mitään. Itse asiassa suurempi ongelma on se, ettei jaksa syödä tarpeeksi. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

En kuitenkaan voi kirkkain silmin väittää, ettenkö ikinä potisi ulkonäködilemmoja ja että olisin aina täysin sinut kroppani kanssa. Olen monesti ajatellut kiitollisena, että onneksi sulkapalloa ei pelata bikineissä. Tottakai minullakin on silloin tällöin jenkkakahva- ja mahamakkara-angstihetkiä, toisinaan liian muhkeat reidet ja joskus vain ylipäätään harmittaa olla "näin iso". Mutta kenelläpä ei näitä hetkiä joskus olisi?


Pointtini on siis se, etten osaa enkä halua välittää ulkonäköpaineista sen suuremmin. Maailma on ulkonäkökeskeinen, pidimpä siitä tai en. Minä voin joko ahdistua tai vain keskittyä urheilemaan, koska se on kivaa ja koska haluan olla paras sulkapalloilija. Syön, harjoittelen ja lepään niin hyvin kuin osaan ja pystyn, että saavuttaisin tavoitteeni ja kehittyisin urheilijana. Uskon, että kun urheilija elää niinkuin urheilijan kuuluukin, näyttää hän myös siltä miltä juuri hänen kuuluukin näyttää.

Jos joku seuraa uraani, koska olen hyvä urheilija, se on ihan mahtavaa.
Jos joku seuraa uraani, koska ulkonäköni miellyttää, se on ihan okei.
Ja jos joku ei seuraa uraani, koska ulkonäköni ei miellytä, on sekin ihan okei.

Ps. Tämän postauksen kuvat ovat niitä, joita katsellessani sanon aina että "eiii hyi näytänpä kamalalta!" ja nauran päälle. Toisaalta nehän on kai parhaita, koska niistä näkee että pelasin täysillä ja tosissani.

Pps. Tulkintani mukaan tätä aihetta käsitellessä tulee esitellä itseään peilin kautta mahdollisimman vähissä vaatteissa, joten tässä, olkaa hyvät ja ihailkaa:

torstai 1. tammikuuta 2015

Vuoden ensimmäinen

Ihan ensiksi, Hyvää Uutta Vuotta! :)

Juhlistin eilen vuoden vaihtumista kivassa tyttöporukassa täällä Odensessa. Kokkailtiin yhdessä ihan huippuhyvä kolmen ruokalajin päivällinen, ammuttiin muutama raketti, pelailtiin hauskoja pelejä, julteltiin ja vaan oltiin. Keskiyön aikaan hypättiin alas sohvalta, koska täällä Tanskassa on tapana hypätä sillä tavalla uuteen vuoteen. Syötiin myös kransekagea ja paukuteltiin erilaisia koristepommeja ja serpentiineja, koska nekin kuuluvat perinteisiin täällä päin. Alkoholi- ja känniääliöperinteet sen sijaan jätettiin väliin, mikä ei kyllä harmita ollenkaan.

Uuden vuoden menu näytti muun muassa tältä. Aika master chef -meininkiä, eikö? ;)
Ei olis kyllä ehkä vielä tässä vaiheessa uskonut, että saadaan hyvät ruuat pöytään... :D

Näin vuoden ensimmäisenä päivänä kuuluu kai vähän fiilistellä mennyttä ja tulevaa. Kun itse mietin vuotta 2014, on ensimmäinen reaktioni hymy. Muistan monen monta hyvää hetkeä, kivaa ihmistä ja toteutunutta haavetta. Luulen, että olen keskimäärin ollut vuoden aikana melko onnellinen.

En menneenäkään vuonna voittanut MM-kultaa, löytänyt unelmieni prinssiä tai tullut rikkaaksi, mutta silti vuosi on ollut hyvä. Näin jälkikäteen ajateltuna mitään suurensuurtahan ei oikeastaan ole edes tapahtunut. Kun suljen silmäni ja pohdin niitä parhaita hetkiä, nousee esiin ihan hassuja juttuja ja muistoja. Ne ovat vain pieniä hetkiä, sellaisia lyhyitä välähdyksiä, jotka on tavallaan aika merkityksettömiä, mutta silti niin tärkeitä. Muistan esimerkiksi sen, kun
  • sain viettää kahden viikon kesäloman ja täyden treenivapaan. Erityisesti muistan sen viimeisen treenin ennen lomaa.
  • tulin toukokuun lopussa Suomeen ja mut yllätettiin lentokentällä "tervetuloa kotiin"-kyltin kanssa.
  • kävin kesällä kaverin kanssa aamulenkillä ja nautin ihan älyttömästi lämmöstä, juoksemisesta ja etenkin siitä kaverin seurasta.
  • normaalisti todella tiukka valmentajani lähetti SM-voiton jälkeen viestin, jossa lupasi tarjota pizzan. Siitä tiesin, että olin ollut hyvä ja hän oli tyytyväinen.
  • kävin syvällisen keskustelun kaverin kanssa kananmunien keittämisestä ja nykyään osaan keittää täydelliset munat.
  • sain puolituntemattomalta ihmiseltä kehuja ja palautetta, että olen kehittynyt pelaajana ja että musta on vielä vaikka mihin, koska mun silmissä palaa se tahto.
Mitään lupauksia en halua tälle vuodelle tehdä, mutta monessa asiassa haluan kehittyä. Haluan tulla itsevarmemmaksi pelaajaksi, mutta silti pysyä nöyränä. Haluan olla parempi ystävä ja kaveri. Haluan treenata hyvin ja antaa kaikkeni, mutta opetella myös nauttimaan entistä enemmän levosta. Haluan tulla henkisesti vahvemmaksi ja oppia uskaltamaan. Haluan olla kiva kaikille mutta oppia ymmärtämään, etten voi silti miellyttää kaikkia.

Vuoden vikan treenin jälkeen oli aika vahva ja muutenkin huikee fiilis!
 Haluan myös, että vuodesta 2015 tulee paras vuosi. Ei vain mulle, mutta ihan kaikille. :)

xxx
Airi