keskiviikko 23. joulukuuta 2015

A little Christmas story...

English version below...

Moi!

Huomenna on joulu ja joulu on tarinoiden aikaa. Siksipä päätin kirjoittaa pienen tarinan. Tämä tarina on melkein täysin totta, mutta seassa on myös jotain fiktiivistä. Saatte arvata itse, mikä ei ole totta! Tarina kuitenkin kertoo elämästäni viimeisen viikon ajalta. Se sisältää suuria tunteita, draamaa ja jännitystä, mutta mikä tärkeintä, siinä on onnellinen loppu. Joten aloitetaanpa...


Olipa kerran tyttö nimeltä Airi. Airi asui Tanskassa, pelasi sulkapalloa ja tykkäsi kovasti joulusta. Eräänä joulukuisena aamuna hän heräsi, näki perheelleen paketoimansa lahjat odottamassa valmiina ikkunalaudalla ja tunsi suunnatonta halua matkata jo Suomeen kotiin joulun viettoon. Matkaan hän lähtikin, mutta Suomen sijaan kohteena olikin Turkki ja vuoden viimeinen kisa. Airi uskoi pelaavansa hyvin, koska oli treenannut tunnollisesti ja hyvin ja fiilis oli oikein hyvä. Toisaalta rankka syksy ja monet kisareissut painoivat...

Airi oli kuitenkin enemmän kuin innoissaan eikä ollenkaan peloissaan matkatessaan Turkkiin lähelle Syyrian rajaa ja herkullisten kebabbien luokse. Kebabit kun ovat hänen lempiruokaansa! Iloa lisäsi heti ensimmäisenä päivänä treeneissä hameen alta kuvia napsimaan tullut valokuvaaja sekä suurensuuri ja tuulinen kisahalli, joka aiheutti mukavaa pikku lisähaastetta pelaamiseen.

Mersin, Turkey
Team Finland in Turkey! Luckily Kasper played much better than me and reached a spot in the semifinals :)
Kisat olivat kuitenkin suuri pettymys ja Airi pelasi niin huonosti, ettei osannut kuin itkeä pelinsä jälkeen. Onneksi oli valmentaja puhumassa järkeä ja kavereita piristämässä! Pettymys ei kuitenkaan ottanut laantuakseen ja painoi mielessä koko loppuviikon. Samaan aikaan joulun odotus ja toive päästä kotiin sen kuin kasvoivat...

Ennen Suomeen lähtöä oli kuitenkin edessä vielä pari haastetta. Joulukuun 21. päivänä Airi hyppäsi junaan kohti jossain huitsinnevadassa sijaitsevaa pikkuista Ikastin kaupunkia. Juna oli hyvin täynnä ja Airi päätyi istumaan kippurassa käytävän lattialla vieraan koiran innokkaasti pussaillessa häntä. Kolmisen tuntia sujui näissä merkeissä hyvin iloisesti ja pian oltiinkin perillä ja valmiina vuoden viimeiseen joukkuepeliin.

Joukkuepeli oli......noh, siitä selvittiin. Airin joukkue hävisi karusti 11-2, ja vaikka kaksinpeli ei oikein sujunutkaan Airilta, antoi hän kuitenkin kaikkensa nelinpeliin ja onnistui voittamaan. Peli oli niin iloista ja sopuisaa, että tuomarikin halusi melkein alkaa heiluttelemaan keltaisia korttejaan, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Keltaisia kortteja ei Airi siis nähnyt, mutta sen sijaan parhaan tsempparin nallen hän sai valmentajilta kiitokseksi hyvästä tsempistä ja taistelusta.

Ja sitten oli vihdoin aika matkustaa Suomeen! Kello läheni jo puolta yötä, kun Airi hyppäsi junaan Ikastin asemalta. Yhteensä viisi tuntia siinä meni ja kaksi eri junaa se vaati, että päästiin Kööpenhaminan lentokentälle. Niskat mykkyrällä nukuttu reilu tunti ei kauaa piristänyt, ja kello 04.42 lentokentällä hoiperteli känniläistä muistuttava tyttönen.

Siinä vaiheessa tarinamme sankari kohtasi sen suurimman haasteen: Kuinka pysyä hereillä reilu kolme tuntia yksin lentokentällä? Ideoista parhaiksi osoittautuivat kävely ympäriinsä, vieruskaverin kauluspaidan raitojen laskeminen (niitä oli 18 sinistä ja 17 mustaa, ihan vaan että tiedätte...) sekä yltiöpäinen veden juominen, jonka seurauksena oli pakko ravata vessassa. Näin hän selvisi kuin selvisikin ja pian oltiinkin jo Suomessa!

Tarinamme päättyy onnellisesti siihen, kun Airi pääsi vihdoin kotiin halimaan perhettään ja höpöttelemään lapsellisia juttuja vanhemmilleen olohuoneen lattialla makoillen. "Kaikkea se lapsi keksii...", huokaisi hänen äitinsä illalla Airin touhuja katsellessaan. Pääasia kuitenkin on se, että Airi pääsi vihdoin kotiin ja saa rentoutua, syödä hyvin ja viettää aikaa rakkaiden ihmistensä parissa. Raskas syksy väsytti sankarimme totaalisesti ja lepo on nyt suuresti kaivattua.

Seikkailut jatkuvat lähitulevaisuudessa, siihen asti IHANAA JOULUA KAIKILLE! :)



Hey!

It's Christmas tomorrow and Christmas is the season for stories. So I decided to write a little story. This story is almost true but there are some little things that are not so true. You can try to guess yourself what is true and what is not! However, this story is about my life last week. It includes strong feelings, drama and excitement, but the most important thing is that there is a happy ending to it. So let's get started...

Once upon a time there was a girl named Airi. Airi lived in Denmark, played badminton and liked Christmas a lot. One December morning she woke up, saw the Christmas presents for her family ready and waiting on the window sill and she felt so much like travelling home to Finland already. It was, indeed, time for her to travel but the destination was not Finland but Turkey and the last tournament of the year. Airi believed she was gonna play well since she had been training well and she felt good. On the other hand she could feel the tough year and all the tournaments she had played in her...

However, Airi was more than excited and not scared at all to travel to Turkey and to very close to the border or Syria. She was also looking forward to eat her favorite meal, kebab! The excitement grew even bigger as a photographer tried to take photos under her skirt in the practice hall. Additionally, the tournament hall was huge and windy which brought even more joy and surprises to Airi's life. 

However, the tournament ended with a big disappointment for Airi as she played so bad that she couldn't do anything but cry after her match. Luckily she had her coach and friends around to cheer her up. Despite all the support, the disappointment was still weighing her down for the rest of the week. At the same time her desire to go home grew bigger and bigger...

Before heading to Finland Airi still had to overcome a couple of challenges. On the 21st of December she took a train to Ikast, a small city somewhere on the other side of Denmark. The train was fully packed and Airi ended up sitting jammed on the floor and being kissed by a random dog. Three hours went by very fast and soon it was time for the last team match of the year.

The team match was.....well, the team survived. Airi's team lost 11-2 and although Airi didn't do too well in the singles, she still managed to give everything she had for the doubles and take a point for her team. The match was so nice and happy that the umpire almost wanted to wave with his yellow cards but managed to control himself. So Airi didn't get to see any yellow cards but instead she was chosen as the best player of the team and she got a teddy bear.

And so it was time to finally travel to Finland! It was almost midnight already when Airi stepped on the train in Ikast. It took five hours and two different trains to get to the Copenhagen airport. One hour of sleep with her neck awkwardly twisted didn't help much and so there was this girl walking around the airport at 04.42 looking like she was drunk.

At that point the star of our story faced the biggest challenge yet: How to stay awake for three hours alone at the airport? The best ideas turned out to be walking around, counting the stripes on the t-shirt of the guy sitting next to her (there were 18 blue and 17 black ones, just so you know...) and drinking a crazy amount of water so that she was forced to get up and go to toilet time after time.

This story ends happily as Airi finally came home to hug her family. She spent the evening lying on the floor in the living room and chatting with her parents. "Your imagination has no limits, my child...", said her mum looking at her daughter. The main thing is, of course, that Airi finally made it home and is free to relax, eat well and spend time with her loved ones. The tough autumn made that girl extremely exhausted and rest is much needed now.

The adventures will be continued in the near future but for now MERRY CHRISTMAS TO EVERYBODY! :)

xxx
Airi

maanantai 14. joulukuuta 2015

I hope you like me...also on Facebook!

English version below...

Moi!

Mulle on jo pitkään ehdoteltu oman urheilijasivun perustamista Facebookiin. Tosi monella urheilijallahan, myös sulkapalloilijoilla, tällainen jo onkin. Mä olen jotenkin silti ollut taas tosi ujona tämän(kin) asian suhteen... Mutta sitten mulle eilen taas tuli fiksulta taholta ehdotus, että hei mites olisi? Ja koska tänään on maanantai eli hyvä päivä uusille aluille, niin mä ajattelin, että no mikäpäs siinä!

Facebook-sivu on kuulemma hyvä tapa saada lisää näkyvyyttä ja seuraajia. Yritän siis päivitellä sinnekin jatkossa aktiivisesti kisakuulumisia, treenifiiliksiä ja muuta mukavaa. Ajattelin myös jakaa siellä blogipostauksiani, joten tykkäämällä mun sivusta näet helposti aina, kun kirjoittelen jotain uutta tänne.

Pyydänkin siis, että menet ja tykkäät mun uudesta sivusta:


Mä yritän parhaani mukaan tehdä siitä niin kivan, että tykkäät ihan oikeastikin! :)


Hey!

I've been told many many times already that I should start my own athlete page on Facebook. Many athletes, including many badminton players, already have their own fan page. Still I've been a bit shy about it myself... But yesterday I once again got a suggestion from a person who probably knows some things better than me to create an athlete page. And since it's Monday today and Mondays are always good days for new beginnings so I thought "yeah, why not?".

I've been told that a Facebook page is a good way to reach more people and get more followers. So I will try my best to be active also there and update regularly about my tournaments, trainings and so on. I'm also planning to share my blog posts there so by liking my page you can easily see every time I write something new here on my blog.

So I'm asking you, please go and like my new Facebook page:


I promise to do my best to make it nice so that you actually will like it! :)


xxx
Airi

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

"Saako sulkapallosta rahaa tai siis rikastuksä sillä?"

Mä tykkään tutustua uusiin ihmisiin. On jännää kuulla, mitä muut tekevät elämässään ja mistä he tykkäävät. Elämässähän on niin hirveän monta mahdollisuutta, mitä tehdä. Mutta mua aina ujostuttaa vähän nämä keskustelut, koska mun oma elämä ei ole sieltä perinteisimmästä päästä. Ja koska aina tulee se yksi kysymys, johon on kiusallista vastata...

Mutta siis, jos nyt hiukan tiivistän, niin näin se yleensä toimii:

"Moi, hauska tutustua, mä olen Airi."
No mutta moi, miten menee?
"Mitäs tässä, ei ihmeempiä, mitäs sulle?"
Ihan jees, just sain vikat tentit tehtyä ja duunistakin on pari vapaapäivää eli itse asiassa tosi kivaa!
"Kuulostaa hyvältä joo, mitäs opiskelet ja missä oot duunissa?"
Oon yliopistolla ja sit oon kaupan kassalla duunissa aina kun kerkee... Mitäs sä, varmaan myös opiskeluja vai?
"Öö.. No en just nyt opiskele tai siis...niin no mä urheilen silleen kokopäiväsesti."
Oho! Öö...okei! Siistii! Mutta hei...

Ja sitten tulee se kysymys. Hyvin usein, melkeimpä aina. Nimittäin:

...saako sulkapallosta rahaa tai siis rikastuksä sillä?
Mulle on tavallaan mysteeri, miksi juuri tämä kysymys kiinnostaa ihmisiä niin hirmuisen paljon. Tai siis voisihan mun elämästä ja urheilusta kysyä aika paljon muutakin. Toisaalta ymmärrän tuon kysymyksen erittäinkin hyvin. Ensinnäkin siksi, että ihmiset ei vaan oikeasti ja aidosti tiedä ja tottakai se silloin kiinnostaa. Toisekseen tosiasiahan on, että raha on se juttu tässä maailmassa, jota useimmat tavoittelevat ja jonka eteen niitä töitä halutaan paiskia.

Moni mun elämää seuraava - niin kaveri, blogin lukija tai ihan kuka vaan - on varmasti kiinnostunut tästä samasta kysymyksestä. Miten ihmeessä mulla on varaa matkustaa kisoihin? Ja rikastunko mä tällä hommalla oikeasti? Onko mun tavoitteena lyödä sulkapallolla rahoiksi, vai miksi ihmeessä mä sitten pelaan?

Avaan nyt asiaa teille parhaani mukaan, mutta varoitan myös jo tässä vaiheessa, etten kuitenkaan avaa kovin tarkasti. Mun mielestä raha-asiat ei nimittäin missään nimessä kuulu blogiin. Kerronkin lähinnä, mistä urheilijan tulot koostuvat noin pääpiirteittäin sekä omista asenteistani ja ajatuksistani rahaan liittyen.

Heti alkuun mä haluan korjata sen yleisimmän harhaluulon. Nimittäin ei, mä en elä mun vanhempien rahoilla. Mä luulen, että aika monen parikymppisen vanhemmat auttavat lapsiaan taloudellisesti, ja näin se on munkin kohdalla. Kyllä äiti ostaa mulle välillä uudet lenkkarit ja isi maksaa puhelinlaskun, mutta kuten sanoin, en varmasti ole ainoa 22-vuotias, jolla asiat ovat näin. Mun treenimaksuja, kisamatkoja, asumiskuluja tai muita ne ei kuitenkaan pääsääntöisesti maksa. Aivan itse minä näppäilen nettipankkiani ja makselen lennot ja hotellit sun muut omalta tililtäni.
Unkari 2012, pikkuinen Airi ja isot rahat. Voi niitä aikoja!
Entä mistä ne mun rahat sitten tulevat? Tarkkoja summia en ala ymmärrettävästi tähän latelemaan, ne summat tiedän vain minä ja mun "budjetti15/16"-niminen excel-tiedostoni. Mutta mä saan tukea sponsoreilta ja muilta tukijoilta, lajiliitolta ja seuraltani. Lisäksi mulle maksetaan pelaamistani liigapeleistä. Sitten välillä myös käy niin kivasti, että pärjään kisoissa ja saan palkintorahaa.

Mä siis pärjään taloudellisesti, mutta en todellakaan rikastu sulkapallolla. Ennemminkin se on niin, että pärjään juuri ja juuri. Se ei kuitenkaan haittaa mua, koska mä en tee tätä rahan takia. Tämä on ehkä se asia, mitä moni ihmettelee ja kummastelee, sillä monestihan sitä rahaa nimenomaan himoitaan. Multa on kyselty, että eikö mua ota päähän se, että tässä lajissa palkintorahat on sadoissa euroissa eikä todellakaan kymmenissä tuhansissa, paitsi niissä kaikista suurimmissa kisoissa. Onhan se tietysti harmi että näin on, mutta ei se ota mua ollenkaan päähän. Niin kauan kuin mä olen jotain rahasta ymmärtänyt, mä olen tiennyt että asia on näin ja silti mä olen jatkanut pelaamista. Jos mä siis olisin rahan ja rikkauksien perässä, niin mä olisin jo lopettanut sulkapallon ja vaihtanut alaa ajat sitten. En todellakaan harmittele päivästä toiseen sitä, että palkintorahat on liian pieniä ja en rikastu ja voivoi, sillä tämän asian olen tiedostanut jo monen monta vuotta ja silti päättänyt tehdä tätä hommaa. Mun motivaatio pelaamiseen kumpuaa jostain ihan muualta kuin rahasta.

Rikkaaksi tuleminen ei siis tunnu ainakaan tällä hetkellä mulle tärkeältä elämän tehtävältä. Mä tykkään niin paljon pelata sulkista, että olen vain onnellinen siitä, että mulla on mahdollisuus tehdä sitä täysillä. Mä myönnän silti, että kyllä mua välillä harmittaa ja stressaa joutua säästämään kaikessa, miettimään mistä ostaa ruokansa halvimmalla ja sanomaan ei ravintoloissa syömiselle. Mä en haluaisi saada mitään tukea mun vanhemmilta, tai siis haluaisin pystyä maksamaan aivan kaiken itse. Mutta just nyt mun on elettävä älyttömän säästeliäästi ja annettava vanhempien välillä auttaa joissakin asioissa.

Tämän syvemmälle en tähän aiheeseen mene, en uskalla enkä tahdo. Toivon kuitenkin, että osasin edes hieman valottaa jollekin tätä suurta kysymystä. Kyllä muakin ihmetytti ammattiurheilijan elämä vielä muutama vuosi sitten. Olen kuitenkin iloinen, että päätin yrittää ja että pärjään, vaikkei tämä helppoa aina olekaan. Mä en väitä opiskelijaelämän olevan yhtään sen helpompaa, mutta ainakin silloin on enemmän kohtalotovereita ja muita, joista ottaa mallia. Tavallaan on olemassa paremmin se valmis muotti, jonka mukaan elää.

No mutta se siitä! Kysyä ja kommentoida saa, jos kysyttävää tai kommentoitavaa tulee mieleen. :) Mä pistän nyt pään tyynyyn ja nukun, sillä vanhan sanonnan mukaanhan "kun nuori mies nukkuu, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin". Mä en tosin ole mies, mutta nuori kuitenkin!

xxx
Airi

maanantai 7. joulukuuta 2015

Sitä sun tätä, monen monta kuvaa ja yksi kiva artikkeli luettavaksi

Moi!

Ihan aluksi haluan linkittää yhden artikkelin (KLIK, KLIK), jonka TeamUp:in väki minusta kirjoitti. Artikkeli on mielestäni tosi kivasti kirjoitettu ja jos vain englantia ymmärrätte, niin suosittelen ja pyydän käyttämään muutaman minuutin sen lukemiseen!

Kertoilen nyt ihan vain niitä näitä ja sitä sun tätä viime päivien ajalta. Muun muassa sellaista, että kävin kääntymässä Irlannissa, mutta se ei mennyt ihan niin kivasti kuin toivoin, joten tulin äkkiä pois. Kävin kääntymässä myös Odensen joulumarkkinoilla, mutta se meni niin kivasti, etten tullutkaan ihan äkkiä pois. Ja niin, mitähän tässä nyt muuta...


Reissasin siis viime viikon keskiviikkona Irlantiin Irish Open -kisaan. Pelasin ensimmäisellä kierroksella Englannin ykköstä Fontaine Chapmania vastaan, ja osasinkin odottaa kovaa peliä. Yritin valmistautua kisaan parhaani mukaan, mutta kyllähän se kisaputki valitettavasti aina väkisinkin alkaa jossain vaiheessa painaa... Kaiken yli kolmen viikon matkustamisen, jännittämisen ja suurien tunteiden keskellä käy helposti niin, että mieli ja kroppa väsähtää. Mä olin tähän varautunut ja keskittynyt erityisesti pitämään itseni kasassa ja siksi fiilis ennen Irlannin kisaa oli vieläkin hyvä. Torstaiaamun aamuhölkällä tunsin kuitenkin, että jalat oli jotenkin yllättävän jähmeät ja jouduinkin verryttelemään vähän extraa, että sain itseni valmiiksi peliin. Fiilis oli siis hyvä ja kroppa ihan okei, mutta silti pelasin aika huonosti. "Näitä sattuu, älä välitä." Mutta kun välitän, enkä voi sille mitään.

Huonon pelin ja tappion jälkeinen fiilis on yksi hirveimmistä. Tuntuu, ettei siihen auta yhtään mikään. Ja voin kertoa, että montaa keinoa olen muuten yrittänyt! Näistä voisin joskus vaikka kirjoitella, voisi olla ihan hauskaakin luettavaa. Tällä kertaa Irlannissa tein yhden elämäni onnekkaimmista päätöksistä, sillä hävittyäni jo torstaina en halunnut jäädä myöhään lauantai-iltaan asti palloilemaan sinne tekemättä mitään ja niimpä ostin uuden lennon perjantaiaamulle. Se ei ihan hirveästi maksanut, mutta kaikista parhaalta tuntui saada lauantaina viesti, että se alkuperäinen lento olikin peruttu ja sain siitä rahani takaisin. Olin siinä vaiheessa jo iloisesti takaisin kotona, joten sen lennon saikin mun puolesta peruuttaa ihan vapaasti!

Mun lempparityttöjä Odensessa :)
Ja mun lempparipaikkoja Odensessa :)
Muutenkin päätös palata aikaisemmin kotiin oli erittäin hyvä. Pääsin takaisin treenien pariin 1,5 päivää aiemmin ja nukkumaan hyvin omaan sänkyyni. Huomennahan on edessä jo uusi reissu liigapeliin, joten 1,5 päivää enemmän kotona on tässä härdellissä aika paljon!

Ehdin eilen käymään kaverieni kanssa myös H.C. Andersenin joulumarkkinoilla. Odense on kyllä aivan ihana kaupunki ja joulumarkkinatkin kivan perinteiset, eivät ollenkaan sellaiset turistikrääsäilyt. Oli vaikka mitä kivaa käsin tehtyä, pieniä kojuja vieri vieressä ja iloisia ihmisiä. Kierreltiin tyttöjen kanssa joka koju perusteellisesti, katseltiin sirkusesityksiä ja nautittiin joulutunnelmasta. Ainiin ja tottakai maisteltiin kaikkea mahdollista ilmaista herkkua!

Kookoshiutaleilla kuorrutettu jouluomena teki mut erittäin onnelliseksi!

Huomenna on siis vuorossa taas liigapeli, tällä kertaa suuntaan Værløseen eli jonnekin sinne lähelle Köpistä. Matka ei onneksi ole älyttömän pitkä, mutta ennen puoltayötä en siltikään varmasti ole takaisin kotona. Keskiviikko taitaa siis mennä chillaillessa, mutta mä olen todellakin yhden chillailupäivän tarpeessa! Tai oikeastaan kymmenen, mutta jouluna sitten, nyt tehdään vielä siihen asti ahkerasti ja kovasti töitä, vaikka se raskasta juuri nyt onkin.

Mitähän muuta osaisin vielä kertoa... En kai sen kummempia, koska treenasin tänään niin monta tuntia, että pää lyö jo tyhjää. Mä myönnän, että mulla on nyt vähän vaikeaa, väsyttää, on koti-ikävä ja ikävä joitakin ihmisiä. On ollut niin paljon kaikkea ja oon tehnyt niin paljon hommia, suunnitellut ja pohtinut elämääni, elänyt kurinalaisesti ja antanut kaikkeni... Kyllä mä edelleen nautin joka hetkestä ja on hyvä olla just tässä just nyt, mutta silti on kivaa, että joulu on ihan ihan kohta! :)



On ne hevoset vaan jänniä ja niin nopeita, ettei kamerakaan ehtinyt tarkentaa...
xxx
Airi