perjantai 4. marraskuuta 2016

I must admit, I'm tired

English version below...

Moi!

Super hyvän syksyn ja alkukauden jälkeen on nyt näköjään vuorossa pieni kuoppa. Tai sellainen kevyt ahdistus, väsymys ja stressi. Mutta älkää jooko huolestuko ollenkaan, koska paino on todellakin sanoilla pieni ja kevyt!

Mun syksy on mennyt todella hyvin. Olen onnistunut melkeinpä jokaisessa kisassa ja tunnen kehittyneeni paljon pelillisesti. Olin myös viime viikolla ensimmäistä kertaa urallani 50 parhaan joukossa maailmassa, kun sijoitus maailmanrankingissa oli tasan 50. Kaikki on siis loistavasti, enkä paljon enempää itseltäni voi juuri nyt vaatia. Täytyy myös ymmärtää, ettei kaikki voi koko aikaa mennä täydellisesti ja jokainen meistä väsähtää ja epäonnistuu joskus.


Kirjoitin Denmark Openin jälkeen tarvitsevani hieman lepoa. Kerroin ottavani ainakin kaksi tai kolme päivää huilia, mutta arvatkaa otinko? No en! Olen ennenkin myöntänyt olevani hieman yli-innokas treenien suhteen ja liiankin tunnollinen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Oli vaan niin kivaa taas pelata ja treenata, joten siitä se ajatus sitten lähti. Muutama päivä menikin iloisen onnellisessa flow-tilassa, kunnes viikko sitten tiistaina kana maistui hieman oudolta ja sitten nukuinkin vuorokauden putkeen kovin kalpeana ja vatsa kipeänä (ei mennä yksityiskohtiin tämän enempää). Onneksi olo helpotti pian ja torstaina pääsin lähtemään Unkariin täysissä fyysisissä voimissa. Henkinen puoli olikin sitten asia erikseen...

En oikein tiedä, miten tämän pukisi sanoiksi, mutta jokin pieni juttu puuttui Unkarissa. Ei ollut täydellisen itsevarma ja luottavainen olo. Mua ahdisti se, että siellä pelattiin 11 pisteen eriä, koska on tämä typerä uuden pistelaskusysteemin kokeilu. Jotenkin olin vähän niinkuin puoliksi läsnä, tai no paljon enemmän kuin puoliksi, mutten täysillä kuitenkaan. Kyllä mä halusin hirveästi pelata hyvin, mutta kun en jotenkin jaksanut. Keskittyminen ei pysynyt kasassa millään ja mieli tavallaan romahteli. Huh, mikä selitys, mutta suunnilleen tältä musta tuntui.

I tried so hard to cheer myself up with my pink t-shirt and all... But no, something was still not there.
Mä pelasin kaksi peliä ihan okei. Voitin ensimmäisellä kierroksella unkarilaisen Daniella Gondan 11-7, 12-10, 12-10. Toisella kierroksella puolestaan voitin Tshekin Katerina Tomalovan 11-7, 12-10, 11-9. Molemmat pelit olivat hieman sellaista seilaulua, olin tappiolla lähes jokaisessa erässä, kunnes käskin itseni tsempata ja keskittyä. Onnistuin aina nousemaan, kunnes keskittyminen taas lähti jonnekin ihan muualle. Ihme kyllä en lopulta hävinnyt erääkään noissa matseissa, vaikka olin tappiolla muun muassa 0-5, 5-9 ja 9-10.

Pääsin siis puolivälieriin ja vastaan tuli Bulgarian Mariya Mitsova. Jälleen kerran meinasin seilailla ajatuksieni kanssa, mutta voitin ensimmäisen ja toisen erän 11-9. Sitten tapahtui jotain ihan hirveää, mitä mulle ei ole koskaan tapahtunut. Mä johdin kolmatta erää 10-1 ja hävisin. En halua oikeastaan enempää avata tätä, koska mua hävettää ja harmittaa edelleen, mutta hävisin sitten sen matsin viidessä erässä.

Mun tapa käsitellä kisapettymyksiä on yleensä aika yksinkertainen: lenkkarit jalkaan ja juokse! Mä en tiedä onko se siksi, että urheilu antaa niitä jotain endorfiini-hyväolo-hormoni-höpönlöpöjä vai siksi, että fyysisesti väsyminen ja pieni paha olo on jotenkin hyvä rangaistus. Kuulostaa todella dramaattiselta ja vähän hullulta, mutta mun mielestä juokseminen ei kuitenkaan ole kovin vaarallinen ratkaisu, jos se kerran helpottaa.

Mun piti jatkaa Unkarista suoraan Saksaan kisaamaan, mutta mä en vain halunnut. Halusin kovasti haluta, mutta pää ei vain jaksanut. Olisin varmasti pystynyt tsemppaamaan ja psyykkaamaan itseni, mutta en olisi pystynyt silti huippusuoritukseen, joten ei se olisi ollut fiksua. Kyseessä kun ei kuitenkaan ollut kauden tärkein kisa.

One of those days alone in a hotel room when all you can do is taking selfies!
Tunnollisena tyttönä olin tietysti pettynyt tähän ratkaisuun. Miten mä voin muka olla väsynyt, kyllähän mun pitää jaksaa! Jos kuitenkin katsoo rehellisesti faktoja, niin tilanne on tämä: koko viime kausi oli yksi hullunmylly, pidin sen jälkeen viikon loman, jatkoin heti todella kovaa treenaamista, heinäkuussa oli kisa Venäjällä ja super kovaa treeniä, elokuussa kisa Brasiliassa, heti perään oli liigapeli, sitten kisa Belgiassa, kiireinen viikko Suomessa, pari liigapeliä, kisa Hollannissa, Denmark Open, heti perään Unkariin... Missään vaiheessa ei ole ollut taukoa, koska ei siihen ole ollut pakottavaa syytä, kuten sairastumisia tai vammoja. Jossain vaiheessa se seinä tulee väkisinkin vastaan, vaikka joskus voisi lopettaa juoksemisen ennen sitä seinää.

Mä huomaan nyt, että kroppa ei oikein palaudu treeneistä. Väsyttää, stressaa, on vaikea rentoutua ja ei saa unta yksin ollessaan. Itkettää onnesta ja itkettää surusta vuorotellen. Mutta kun mä katson tuloksiani ja kaikkea edistymistä viimeisen puolen vuoden ajalta, niin onhan se myös sen arvoista. Nyt vain on annettava itselleen hetki aikaa ja sitten on taas kivointa ikinä. Eikä sen hetken tarvitse edes olla montaa päivää, jos otan sen nyt ennen kuin tilanne lähtee lapasesta.

Kaikki on siis edelleen oikein hyvin, en tarvitse sääliä eikä musta saa huolestua. Mä tarvitsen vain muutaman päivän huilia, siinä kaikki. Halusin vain kertoa syyn sille, etten ole Saksassa kisoissa sekä olla jälleen kerran avoin siitä, että välillä tulee pieniä kuoppia. Nyt mä keitän kupin teetä, pistän leffan pyörimään ja hautaudun peiton alle pehmolelunallen kanssa. Viimeiset viisi kuukautta olen aina painanut tähän aikaan viikosta kovaa treeniä, joten tänään saan vain olla.

xxx
Airi
And I'm gonna make it well!
In English:

After some very good and very busy months I've come to a point where I need to admit that I'm tired. I've done very well, developed a lot and made some good results during the last months but we all have our limits. However, there's no need to worry, it's normal to feel like this and I'm fine with it.

After Denmark Open I said I needed some rest. I planned to take at least two or three days off but then I didn't. As I've told before, I'm sometimes a bit too eager to practice and practice all the time and I just felt like I wanted to play and train. Everything went perfectly well for some days but then my chicken had a bit strange taste and I ended up sleeping one whole day feeling sick (let's not go more into details here...). Luckily I got better soon and I felt physically ready for Hungarian International.

I made it to the quarter finals in Hungary although something was missing in my head. I wanted to play well, I wanted to do my very best, but I just didn't have it in me. It was hard to focus on court, my head was not totally there and I just felt......yeah, tired. In the quarter finals I messed up so badly that I can't even understand it. With the new trial scoring system we played until 11 points best of 5 sets and I lost after leading 10-1 and having 9 match points. I don't really feel like writing more about it as I still feel embarrassed and sad about it.

After the match I just did what I always do when I'm disappointed - I went out for a run. I don't know if it's the endorphin-makesyoufeelgood-hormones-whatever or if it's a good physical punishment for me, but running always makes me feel better. It's kind of crazy and I know it but then again, I don't think it's very dangerous to run if it helps.

I was supposed to continue to Germany for Bitburger Open straight from Hungary but I just didn't want to. I really wanted to want it but my head just couldn't take it. I know I could have pushed myself but I wouldn't have played my best game so what's the point to go then? It was not the most important tournament for me anyway.

I'm a hard-working girl and I always want to do my best and of course I was disappointed with my decision. How can I be tired, I should be able to do it! Looking back at the last months, I need to admit that it's been a bit crazy. The whole Olympic qualification year, one week break after that, then a lot of hard training the whole summer, tournaments in Russia, Brazil, Belgium, The Netherlands, Denmark and Hungary, a few league matches, a lot of training... I didn't have any break at any point since there was no need for that. And now I've reached my limits once again and I need to stop and breath for a while.

I can feel that my body is not recovering so well anymore. It's also hard to relax, hard to sleep when I'm alone and I feel a bit stressed all the time. I start crying easily, also about the happiest things. But when I think about what I've achieved during the last few months, I feel like it's all worth it.

So now I just need to rest for a while. And it doesn't even need to be many days if I do it now before it goes any further. I don't want anyone to worry about me or anything, I just wanted to tell the reason for why I'm not in Germany and also be honest about all my ups and downs once again. So the plan for today is watching a good movie and chilling in my warm bed with a good cup of tea. For so many months I've always been training hard at this time of the week so now it's time to relax.

xxx
Airi

perjantai 21. lokakuuta 2016

Super onnistunut Super Series -kisa ja tunteiden vuoristorata

Moi!

Tällä viikolla oli vihdoin Denmark Open Super Series Premier -kisan aika. Kisa, jota olin kovasti odottanut. Toivoin ja haaveilin onnistumisesta ja hyvin pelaamisesta. Ja mä tein sen, mä todellakin tein sen! Olin yksi kolmesta eurooppalaisesta pelaajasta 16 parhaan joukossa, pelasin hyvän matsin maailman listan sijalla 10 olevaa super kovaa japanilaista vastaan ja taidan nousta ensi viikolla maailman top 50 joukkoon. Se on mahtavaa.


Ensimmäisen kierroksen matsini oli keskiviikkona ja vastassa oli Tanskan Julie Finne-Ipsen. Olen pelannut häntä vastaan kerran aiemmin, puolitoista vuotta sitten Espanjassa, ja silloin hävisin ihan pystyyn. Hänen pelityylinsä on mulle hankala, mutta katselin etukäteen hänen pelejään Youtubesta ja yritin pohtia tarkkaan, miten kannattaisi pelata. Olin siis hyvin valmistautunut, mutta kun mä astelin kentälle sitä punaista mattoa pitkin ja halli oli yleisöä täynnä, niin kyllä mua jännitti!

Pelin alku olikin hieman räpellystä. Käsi tärisi ja tuli helppoja virheitä puolin ja toisin. 11 pisteen tauon jälkeen onneksi rentouduin ja pelasin juuri niinkuin olin etukäteen suunnitellutkin. Voitin erän 21-14. Toiseen erään vaihdettiin puolia ja samalla vaihtuivat myös olosuhteet. Hallissa tuuli ilmastoinnin takia yllättävän paljon ja sivutuulen takia oli hyvin vaikeaa lyödä Julien kämmenpuolelle ilman että pallo lensi sivurajasta yli. Jotenkin yllätyin ja pelästyin asiaa, ja yhtäkkiä olinkin 1-6 tappiolla. Onneksi sain kerättyä itseni ja en enää tähdännyt sinne kämmenpuolen viivalle, vaan pelasin ympäri kenttää rystypuolta painottaen. Nousin 7-6 johtoon ja olin taas pelissä mukana. Erä oli tiukka, mutta lopussa olin onneksi varmempi ja vahvempi ja voitin 21-18. Mikä tunne!!


Oli hienoa pelata täyden yleisön edessä ja onnistua noin upeassa paikassa. Oli myös super ihanaa, että mulla oli oma kannustuslauma, kun Suomen U15-maajoukkue oli paikalla hurraamassa mulle. Se antoi ihan hirmuisesti voimaa, kiitos junnut!

Toisella kierroksella vastaan tuli Japanin Akane Yamaguchi. Hän voitti juuri pari viikkoa sitten Koreassa vastaavan Super Series -kisan ja on maailmanlistalla sijalla 10. Nämä ovat juuri niitä matseja, joita haluan päästä pelaamaan. Haluan nähdä, missä asioissa olen maailman huippuja jäljessä ja haluan kokeilla, miten pärjään. Yamaguchia vastaan pärjäsin melko hyvin. Hävisin 15-21, 14-21 ja se on ihan ok tulos. Peli oli hyvää, oli hyviä palloralleja ja pysyin tempossa mukana ilman ongelmia. Mutta onhan siinä vielä toistaiseksi pieni ero ja mulla on paljon kehitettävää. Suunta on kuitenkin selkeästi oikea ja se tuntuu hyvältä. 

Tämän toisen kierroksen matsini voi muuten katsoa TÄÄLTÄ :)


Tämä kisa antoi mulle ison pistepotin maailmanrankingiin, jonkun verran palkintorahaa ja paljon itseluottamusta. Olo on jollain tapaa helpottunut ja kevyempi. Samaan aikaan olen kuitenkin myös hyvin väsynyt. En ole nukkunut kunnolla, koska olen jännittänyt, stressannut, intoillut, ollut onnellinen ja ollut surullinen. Olen tuntenut noita kaikkia tunteita vuorotellen sekaisin ja kaikkea liikaa. Juuri nyt mä haluan taukoa kaikesta pari päivää ja treenaamaan en mene ennen kuin olen nukkunut kunnon yöunet.

Niinkuin alussa kirjoitin, taidan nousta ensi viikon maailmanrankingissa 50 parhaan joukkoon. Se on jälleen yksi askel eteenpäin ja se on oikeastaan askel, jonka ei pitänyt edes tapahtua vielä. Olen todella tyytyväinen siihen, miten asiat juuri nyt ovat ja miten hyvin pelini kulkee. Silti joka ikiseen onnistumiseen mahtuu yhä edelleen pienen pieni ajatus siitä, miten kaikki vielä puoli vuotta sitten oli menossa täysin pieleen. Se tuhat kertaa läpikäyty Rio-pettymys, se tuska ja paha mieli. Ne ei jätä mua rauhaan ja ne vie multa aina palan onnistumisen iloa. Ei se enää iso pala ole, mutta pala se kuitenkin on. Se tunne on epäonnistuminen ja että mä silloin melkein luovutin enkä halunnut enää jatkaa. Tiedän kyllä jatkaneeni ja taistelleeni. Ja sehän on se, mikä mun täytyy muistaa - nyt mä olen kova ja pian top 50.


Seuraava tavoite on rentoutua ja löytää jälleen täydellisen hyvä olo. Voin aivan hyvin huilia pari päivää, tehdä opiskelujuttuja ja tottakai katsella paljon sulkista Denmark Openin merkeissä. Viimeistään maanantaina palaan treenien pariin uudella innolla ja kroppa tuoreena. Ensi viikon torstaina lennän Budapestiin ja pelaan siellä Hungarian International -kisan. Sieltä jatkan suoraan Saksaan Bitburger GP Gold -kisaan ja sitä seuraavalla viikolla on vuorossa joukkueiden EM-kisa Ruotsissa. Paljon on siis ohjelmaa tiedossa, mutta mikäpäs tässä on pelatessa, kun homma sujuu. Rautaa pitää takoa silloin kun se on kuumaa, eikös se niin mene?

Mä toivotan kaikille oikein kivaa viikonloppua ja kiitos myös taas tsemppiviesteistä ja kaikesta tuesta! :)

xxx
Airi

tiistai 11. lokakuuta 2016

Highlights of the week

Viikon onnistuminen

Voitettiin liigapeli Tanskan liigassa perjantaina 6-0 Ikastin joukkuetta vastaan ja otin ensimmäisen henkilökohtaisen liigapelivoittoni! Pelasin pitkän matsin vahvaa venäläistä pelaajaa vastaan ja voitin lopulta kolmannessa erässä 21-16. Oli kivaa pelata, kun hallissa oli suurilukuinen kotiyleisö ja hyvä tunnelma.

The most successful moment of the week

My team won a league match in the Danish league on Friday 6-0 against team Ikast and I took my first individual victory in this league! I played a long match against a strong Russian player and finally won 21-16 in the third set. It was nice to play in front of the big home crowd.

Viikon ajatus

Annoin Suomessa ollessani haastattelun Vantaan Sanomille ja se juttu julkaistiin viikonloppuna. Jutun voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ. Niinkuin teksti kertookin, oli koko kesä ja olympiapettymyksen käsittely mulle aika kova paikka, mutta olen selvinnyt kaikesta todella hyvin. 

Pohdin menneellä viikolla paljon sitä, miten olen tsempannut ja pyrkinyt olemaan positiivinen, enkä näyttämään ollenkaan sitä pahaa mieltä ja epävarmuutta. Moni saattaa luulla, että olen ollut supertyttö, jatkanut iloisen päättäväisenä treeniä ja että kaikki vain sujuu. Olenhan itse sanonut kaiken olevan hyvin ja onnistunut olympiakarsinnan jälkeen joka ikisessä kisassa. Jokainen varmasti ymmärtää, ettei se mene niin yksinkertaisesti, että sitä vain sisuuntuu pettymyksestä ja sitten pelaakin paremmin kuin ikinä. Olenkohan mä luonut turhaan sellaisen kuvan? Vai onko se sittenkin oikeasti todella helppoa sisuuntua ja jatkaa? Eihän se lopulta vaatinut mitään muuta kuin tahdonvoimaa ja olenhan mä pystynyt siihen oikein hienosti. Niin tai näin, juuri nyt mä olen aidosti ja oikeasti onnellinen, enkä ainakaan elämäni huonoimmassa kunnossa!

The thought of the week

While I was in Finland I gave an interview to a local newspaper and the article was published on Saturday. It's in Finnish but you can find it HERE. The article tells how difficult it was for me to push through all the hard practice in the summer after not making it to Rio and facing the biggest disappointment of my career so far. However, I've done very well and made some good results already this season. 

This article made me think about how I've tried so hard to stay positive and not show the sadness and insecurities that I've been dealing with. Many people might think that I've been a super girl, just happily continued training with a lot of determination and that everything is just going perfectly well. I've said myself that everything's great and I've also made a good result in every single tournament I've played after the Olympic qualification. Everyone can probably understand that it's not that simple, it's not like you just get back on track with even more determination than before and then you suddenly play better than ever. Have I given that kind of image? Or is it actually so easy to get up and keep going? At the end of the day, it didn't take so much, just some mental strength and I was able to do it. Anyway, right now I really am happy and for sure not in a bad shape!
Koko jutun voi lukea siis TÄÄLLÄ! :)
Viikon paras treeni

Viimeisen viikon aikana ollaan tehty paljon 2 vs 1 -treeniä fokuksena jalkatyö verkolta takakentälle. Jalat on olleet melko kovilla, kun valmentaja vaatii tekemään sen jalkatyön just eikä melkein oikein. Syyttäkäämme siis häntä siitä, että mun jalka näyttää tuolta kuin näyttää tuossa Vantaan Sanomien kuvassa. Ja kiittäkäämme häntä myös siitä, että mun jalkatyö on todellakin parantunut!

The best exercise of the week

Lately we've done a lot of 2 against 1 exercises where the focus is on the foot work from net to back court. My coach wants us to do the foot work perfectly, not just almost perfectly, and I can definitely feel that in my legs. So now you know who to blame for the fact that my leg looks like that in the photo above haha. And you also know who to thank for the fact that my foot work is getting much better!


Viikon paras hetki

Tähän on todella vaikea vastata, kun niitä on niin monta! Ehkä se, kun äiti tuli viikonlopuksi kylään ja pyöräiltiin meren rannalla. Tai sitten se, kun istuskeltiin pitkään brunssilla lauantaiaamuna. Tai ehkä sittenkin se, kun pääsi halimaan poikaystävää melkein kahden viikon tauon jälkeen. Niin ja olihan sekin kivaa, kun voitin ensimmäisen liigamatsini!

The best moment of the week

It's impossible to mention only one best moment here! Maybe the best moment was biking at the seaside with my mum who was visiting me in Denmark over the weekend. Or maybe it was the long and delicious brunch on Saturday morning. Or maybe it was actually hugging my boyfriend after almost two weeks apart. And yeah, of course it was very nice to win my first league match!

Viikon heikko hetki

Tiistai-iltana pelattiin liigapeli Vendsysselissä, reilun kolmen tunnin ajomatkan päässä Odensesta. Mulla oli vähän väsynyt olo ja vastassa kaiken lisäksi super kova USA:n Beiwen Zhang (maailman ranking 26, parhaimmillaan paljon paremminkin), enkä pärjännyt ollenkaan. Paitsi toisessa erässä pysyin mukana 12-15 tilanteeseen saakka, mutta sitten hävisin 13-21. Joukkueena hävittiin 1-5, mikä ei tietenkään ollut toivottu tulos. 

The weakest moment of the week

On Tuesday evening we drove more than three hours to Vendsyssel for a league match. I felt a bit tired somehow and I also had a very strong opponent, Beiwen Zhang from the USA (wr 26). I had no chance in the first set but in the second set I played okay until 12-15 but lost then 13-21. Our team lost 1-5 which was not what we wished for of course.

Viikon biisi

Varmaankin Sia - Big Girls Cry. Vaikka mun sydän ei olekaan särkynyt enkä itke meikkejä piloille, niin silti tämä jotenkin koskettaa.

The song of the week

I would say it was Sia - Big Girls Cry. Although my heart is not broken and I'm not crying and ruining my make up, this song still somehow touches me.

Juuri nyt

Tällä hetkellä istuskelen junassa matkalaukku seuranani ja pohdin, mitä sieltä vielä puuttuu, vaikka eihän sille enää mitään voi. Pohdin myös sitä, miten saisin parhaiten nukahdettua tänään, sillä tiedän kokemuksesta sen olevan juuri tänään todella vaikeaa. On nimittäin kisaviikko ja olen taas niin innoissani, että pelaan pelejä mielessäni jo valmiiksi. Olen matkalla kohti Hollantia ja Dutch Open Grand Prix -kisaa. Ensimmäisen kierroksen matsi on huomenna keskiviikkona ja vastassa on Nigerian Grace Gabriel. Päivittelen tuloksia myöhemmin tällä viikolla, mutta kisaa voi seurata TÄÄLLÄ.

Right now

Right now I'm sitting in a train with my suitcase and wondering what is missing from it although there's nothing I can do about it anymore. I'm also wondering how I'm gonna be able to sleep tonight since I know that it will be very difficult on a day like this. It's a tournament week and I'm so excited to play again that I'm playing in my mind all the time. I'm on my way to the Netherlands for Dutch Open Grand Prix. I'm playing my first match tomorrow Wednesday against Grace Gabriel from Nigeria. I will keep you updated about the results but you can also follow the tournament HERE.

I'm going to Dutch with new clothes from Yonex and the best ever compression tights and socks from Zeropoint. Really looking forward to wear these!
xxx
Airi

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Another week, another country

Moi!

Viihdyin kotona Tanskassa viikon verran, kunnes oli jälleen aika reissata. Olen kai jollain tapaa levoton sielu, mutta tykkään siitä, että koko ajan tapahtuu. Tällä kertaa reissun kohteena on tuttu ja turvallinen Suomi. Ehdin ilahduttaa (toivottavasti!) perhettäni ja kavereitani läsnäolollani viikon verran, mutta sitten on palattava taas Tanskaan, kun liigapelit ja muut velvollisuudet kutsuvat.

Hello!

I spent one week at home in Denmark and then it was time to hit the road again. I guess I'm a bit of a restless soul but I just love it when there's something happening all the time. This time I traveled to a very safe and familiar place - Finland! I will spend one week here with my family and friends but then I have to get back to Denmark as I have team matches and other things to do there. 

Suomeen matkaaminen pistää jotenkin kummasti mut aina pohtimaan syvällisiä. En osaa edes selittää sitä tunnetta, kun istun lentokoneessa ja se alkaa laskeutua kohti Helsinkiä. Eilen illalla katselin taas koneen ikkunasta niitä tuttuja maisemia ja tuttuja metsiä, ja vatsassa lenteli miljoona perhosta. Tuntuu niin hyvältä tulla kotikotiin, nähdä perhe ja kaverit, kulkea tutuissa ympäristöissä ja olla enemmän minä kuin missään muualla. Ja sitten toisaalta pelottaa ja jännittää se kaikki, mitä täällä on ja mikä ei enää ole mun arki.

Coming back to Finland feels somehow special every time and I always find myself thinking very deep thoughts. I can't even describe the feeling of sitting in an airplane, staring out of the window and seeing the familiar landscape of Helsinki as we are landing. Yesterday evening I saw those familiar streets and forests once again and I felt the butterflies in my stomach. It feels amazing to come homehome, to see my family and friends and to be more myself than I can be anywhere else. But then again, I can't help feeling a bit nervous coming here and trying to cope with everything that no longer feels like my life.

Mua pelottaa se, miten etäiseltä ja vieraalta Suomi alkaa tuntua. Toisaalta se on kai niin, että mitä vieraammalta se tuntuu, sitä pidemmälle kohti unelmiani olen päässyt. Olen uskaltanut päästää irti ja mennä kohti jotain uutta. En mä kolme vuotta sitten uskonut, että asuisin edelleen Tanskassa ja että uskaltaisin tehdä kaikki ne asiat, jotka olen tehnyt.

It makes me scared to realize that Finland feels more and more distant and unfamiliar to me. On the other hand, I guess that it just shows how far I've come. I've been brave enough to let go and chase my dreams. Three years ago I didn't think that I would still be living in Denmark and that I could actually go through all the things I've done during these three years.

Eilen mua herkisti kai myös se, että sain tietää pääseväni suoraan pääkisaan lokakuun Denmark Open Super Series -kisassa. Nämä ovat niitä pieniä unelmia, joita mulla silloin kolme vuotta sitten Tanskaan lähtiessäni oli. On kiva tunne, kun unelmat alkavat hiljalleen toteutua. On kivaa pelata isoja kisoja, olla jo sijalla 59 maailmanrankigissa ja pystyä voittamaan kovia pelaajia. Olenhan mä aika paljosta saanut puskea läpi tässä matkalla, ihan jo viimeisen neljänkin kuukauden aikana, mutta on se kyllä ollut sen arvoista.

Yesterday I was probably a bit extra emotional because I had just found out that I will be playing in the main draw of Denmark Open Super Series in October. These are those little dreams that I had three years ago when I decided to move to Denmark. It feels good seeing the dreams slowly coming closer and closer. It's nice to play those big tournaments, to be number 59 in the world and to be able to beat strong players. It has taken a lot of hard work and determination, even just the last four months, but it's absolutely been all worth it.
Juuri nyt istun kotisohvalla ja tämän päivän ohjelmaan kuuluu mahdollisimman suuri määrä ei mitään. Paitsi että juoksemaan oli päästävä, rakastan tuota raitista ilmaa ja tuttuja lenkkipolkuja! Muuten haluan vain olla, sillä tuleva viikko on buukattu niin täyteen, että huhhuh... Ohjelmassa on tapaamisia, yleistä asioiden hoitamista, kavereita, yhdet häät ja tietysti paljon treenejä. Montaa hetkeä en ehdi makoilla, mutta onneksi tämä levoton sielu tykkää juuri tällaisesta tapahtumarikkaasta elämästä. Ja sitä paitsi en ehdi potea koti-ikävää. Mulla kun on nykyään aina joko koti-ikävä tai kotikoti-ikävä. On tämä rankkaa kyllä.

Right now I'm just sitting on the sofa and chilling. Today my plan is to do nothing and to do it as much as I can (except the running I did earlier today - I just love the fresh air and nature here!). The coming week is totally fully booked with meetings, friends, a wedding and of course a lot of training. I will not have too much time for chilling but as I said, I love it when there's a lot of things going on. Besides, I won't have time to feel home sick. It's so hard to be me, always home sick or then homehome sick, haha!

xxx
Airi

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

En halunnut kertoa, mutta kerron kuitenkin

Shortly in English below...

Moi!

Kävin viime viikolla Belgiassa kisaamassa ja päätin jo jättää kirjoittamatta aiheesta yhtään mitään. En siksi, että kisa olisi mennyt huonosti, mutta kun ahdisti. Nyt ei enää tunnu niin pahalta ja siksipä muutin mieleni ja kirjoitan nyt kuitenkin.
Photo: Fons Van der Vorst
Ennen Belgiaan lähtöä sain puristettua todella hyvän treeniviikon. Kroppa tuntui pitkästä aikaa omalta, oli hyvä ja vahva olo, peli sujui ja kentällä oli itsevarma olo. Sanoinkin ennen lähtöä valmentajalleni, että pelaan hyvin tämän kisan.

Ensimmäisen kierroksen otteluni oli ohjelmassa torstaina aamupäivällä. Vastassa oli Latvian Ieva Pope ja ennakkoon tämän piti olla suhteellisen helppo matsi. Voitin 21-10, 21-6 ja pelasin todella hyvin. Olin heti alusta asti hyvin hereillä, enkä tehnyt montaakaan helppoa virhettä. Hyvä startti kisaan ja olin valmis seuraavaan kierrokseen!

Photo: Mark Phelan / Badminton Europe
Toisen kierroksen matsia sainkin sitten odotella, odotella ja odotella... Pelasin live-kentällä ja minua edeltävät matsit venyivät yksi toisensa jälkeen kolmanteen erään. Lopulta pääsin kentälle vasta noin 21.30 aikoihin. Vastassa oli malesialainen Sannatasah Saniru (parhaimmillaan maailmanrankingissa 59.) ja osasin odottaa kovaa peliä. Aasialaisten pelityyli on usein haastava ja he saavat rikottua rytmiä niin pahasti, että meinaa keskittyminen karata ja hermo mennä! Pelasin kuitenkin todella hyvän ja etenkin taktisesti fiksun matsin ja voitin suoraan kahdessa erässä 21-14, 21-17. Paikka puolivälierissä oli varmistettu ja olin todella iloinen! (Tämän toisen kierroksen matsini voi muuten katsella Youtubesta TÄÄLTÄ :) )

Pelin jälkeen oli tietysti saatava ruokaa (onneksi yksi pikaruokapaikka oli vielä auki ja sain pastaa!) ja sen jälkeen piti yrittää rauhoittua ja saada unen päästä kiinni. Olin todella pettynyt kisajärjestäjien valintaan peluuttaa minua seuraavana päivänä jo 10.30, kun olin juuri pelannut päivän toiseksi viimeisen matsin, joka loppui noin klo 22.10. Pyörin adrenaliinihuuruissa hereillä vielä 1.30 aikoihin ja heräilin yön aikana levottomana ties kuinka monta kertaa... Aamulla ei ollut paras fiilis, mutta onneksi olen kesällä juossut intervalleja klo 7.30 ja tiedän pystyväni väsyneenäkin vaikka mihin. 
Photo: Peter Nagy
Puolivälierässä vastaan tuli Iben Bergstein, joka on mulle tuttu tyttö täältä Tanskasta. Hän ei ole pelannut montaakaan kansainvälistä kisaa, mutta ollaan törmäilty kisoissa ja treeneissä silloin tällöin. Iben on hyvä pelaaja ja väläytellyt välillä kovia suorituksia, mutta ranking on tietysti hyvin alhainen, kun kansainvälisiä kisatuloksia ei ole. Belgiassa hän voitti ensin ykkössijoitetun ukrainalaisen ja sitten toisen hyvän tanskalaisen, ja näin ollen tiesin odottaa kaikkea muuta kuin helppoa voittoa.

Helppo se matsi ei todellakaan ollut. Pelattiin todella pitkiä palloralleja ja luulin monesti, etten enää jaksa. 59 minuutin juoksemisen, kaksien jänteiden rikkomisen ja yhden hävityn matsipallon jälkeen hävisin 22-20, 15-21, 20-22. Olin täysin tohjona, sattui ja makasin vain katsomon takana. Sydän hakkasi korvissa ja päässä pyöri, että "olipa hyvä peli, harmi kun hävisin, mutta olipa hyvä peli!".
Photo: Mark Phelan / Badminton Europe
Mutta sitten tuli se ahdistus. Se iski hyvin nopeasti puhelimeni yhdistettyä wifiin. Facebookissa odotti ilmoitus, kun eräs sivusto oli merkinnyt minut julkaisuun, jossa uutisoitiin, kuinka tipahdin kisoista hävittyäni huomattavasti alemmas rankatulle pelaajalle. Viesti oli suunnilleen se, että mokasin pahasti ja ei olisi pitänyt hävitä tuolla tavalla. Olin saanut myös muutaman ihanan ja kannustavaksi tarkoitetun viestin ja kommentin tyyliin "älä sure, kaikki mokaa joskus" ja "pystyt varmasti parempaan, pää pystyyn vain". Siinä hetkessä tunsin vain olleeni pettymys. Mietin kyyneleet silmissä, että kun enhän mä pysty parempaan, miten mä nyt tämän selitän?

Tiedän viestejä lähettävien ihmisten tarkoittavan hyvää ja haluavan kannustaa. Kaikki eivät voi tietää enempää kuin mitä ranking sanoo ja eivät siksi vain ymmärrä. En siis todellakaan ota itseeni niitä viestejä, päinvastoin olen niistä kiitollinen! Mutta miksi ihmeessä sen sivuston piti kirjoittaa niin negatiivisesti ja vielä merkitä minut julkaisuun, jotta varmasti sen näen ja niin näkevät kaverinikin? Ja kun tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun ahdistun kyseisen sivuston toiminnasta...

Näin muutamaa päivää myöhemmin se ei tunnu enää pahalta, eikä mun tarvitse mitään selittää, vaikka moni onkin ihmetellyt, miten hävisin niin alas rankatulle pelaajalle. Tiedän itse kyllä miksi ja miten, ja tiedän kaiken sujuvan todella hyvin tällä hetkellä. En myöskään vastaisuudessa tule saamaan vastaavia surua aiheuttavia ilmoituksia Facebookissa, sen asian olen vihdoin hoitanut kuntoon.

Itselleni tämä oli osoitus siitä, että vaikka väitänkin olevani nykyisin vahva ja mua ei helposti enää satu, niin ehkä se ei aina olekaan ihan niin. Toisaalta on kai hyväkin tulla kovaksi, mutta pysyä silti aina sopivasti pehmeänä. On ihan okei omistaa tunteet, vaikka kuinka määrätietoinen ja päättäväinen olisikin.
Photo: Mark Phelan / Badminton Europe
Belgian reissu meni siis pelillisesti hienosti, sain taas hyvän tuloksen rankingiin ja paljon lisää ideoita pelaamiseen. En malta odottaa seuraavaa kisaa, mutta onneksi siihen ei ole enää kuin kolme viikkoa. Olen jotenkin hurjan rakastunut pelaamiseen juuri nyt!

xxx
Airi

Shortly in English:

Hello!

Last week I played Belgian International in Leuven and I feel satisfied with my game. I made it to the quarter finals after beating Ieva Pope from Latvia 21-10, 21-6 and Sannatasah Saniru from Malaysia (best wr. 59) 21-14, 21-17. I was very happy to make it to the quarters!

I finished my second round match very late on Thursday evening and had to play the quarter final already around 10.30 in the morning the next day. I was obviously not happy with that and I don't understand why the organizers scheduled it like that... Luckily I used to run tough intervals in the summer at 7.30 in the morning so I know I can do well even if I'm really tired!

Anyway, the quarter final was a very tough and physically challenging match. I played against a Danish girl Iben Bergstein who I know from some tournaments in Denmark. She is a good girl and she's made some good results before but hasn't played too many international tournaments and that's why her ranking is very low. In Belgium she first beat the 1st seeded Ukrainian girl and then another good Danish girl and so I knew it wouldn't be an easy match. After 59 minutes, very long rallies and two broken strings I lost 22-20, 15-21, 20-22.

Losing like that is not fun of course, but I still feel like it was a good match, and a good tournament, and I can learn a lot from it.

I wrote a bit in Finnish about how Facebook posts and messages can sometimes hurt. Long story short, I was tagged in a little bit negative Facebook post after my match in Belgium and it made me feel sad. I also felt sorry after reading some messages telling me that I can do much better and that everyone screws up sometimes. Losing to a much lower ranked player (like they wanted to point out...) doesn't tell anything. But after all it's just important that I know myself why I lost and what's going on.

So all in all, Belgian International was a good tournament for me. I got some very good matches and new ideas for my game - and one more good result to the ranking! I just can't wait for the next tournament which will be Dutch GP in three weeks. I'm so in love with playing at the moment!

xxx
Airi

perjantai 9. syyskuuta 2016

Brazil Grand Prix, some waterfalls and a couple of monkeys

Shortly in English somewhere very far below... I'm sorry for this long story in Finnish, but I hope you'll enjoy the photos at least! :)

Moi!

Viime viikolla olin Brasiliassa ja avasin kisakauteni. Tänään olen maailmanlistalla sijalla 54, joka on paras sijoitukseni tähän mennessä ja 16 sijaa paremmin kuin edellinen ennätykseni. Ihan hyvin taisi siis mennä. Nyt haluan kertoa lisää Brasilian peleistä ja vesiputouksista! Tästä tuli vähän pitkä tarina, anteeksi siitä, mutta toivon mukaan nautit edes kuvista! Joten aloitetaanpas, jookos?

Saavuin Brasiliaan maanantaina pitkän 28,5 tunnin matkustuksen jälkeen. Väsymys oli melkoinen ja aikaerokin painoi päälle sen verran, että taisin tehdä omat henkilökohtaiset nukkumisennätykseni ensimmäisinä päivinä. Niinä hetkinä, kun olin hereillä, treenailin ja söin hyvin ja yritin saada kroppaa taas toimimaan. Onneksi tiedän jo, että happoiset jalat ja väsymys kuuluvat asiaan pitkän matkustuksen jälkeen, enkä panikoi, vaikka ensimmäiset treenit tuntuvat aina ihan hirveiltä. Sen sijaan kylmyyden ei pitäisi kuulua asiaan, enkä ollut osannut ollenkaan varautua siihen, että Brasiliassa voi olla 15 astetta lämmintä hallissa! Sanoin tottakai kaikille, että "no hei, Suomessa oli kerran vain 11 astetta hallissa talvella, ei mulla tunnu missään", mutta oikeasti makasin paniikissa hotellilla peiton alla kahdet housut ja kaksi hupparia päällä. Että sen verran urhea kylmyyteen tottunut suomalainen olen.
First training done! The best thing about tournaments is meeting friends and new people from all around the world
The food was surprisingly good!
I've never been so full after eating 1/4 of an avocado...it was HUGE!
Torstaina pääsin pelaamaan ja sääkin onneksi lämpeni sopivasti. Sain siis pienen hien päälle, mutta vastus oli suhteellisen helppo brasilialainen tyttö, eikä siinä ollut mitään sen ihmeempää. Voitin sen verran helposti, että tuntui etten oikein saanut edes kroppaa käyntiin ja halusinkin treenata vähän lisää iltapäivällä. Suunnitelmissa oli tosin käydä Iguassu Fallsin kansallispuistossa katselemassa maailman seitsemän ihmeen listallekin listattuja vesiputouksia, mutta koin tärkeämmäksi treenata. Nämä ovat aina vähän hankalia päätöksiä, mutta on osattava keskittyä olennaiseen. Enhän mä sinne mennyt turistiksi ja lomalle, vaan mulla oli kisat.


Perjantaiaamuna oli vuorossa puolivälierät. Vastus oli pari astetta pahempi kuin ensimmäinen, mutta oikeasti ihan vain pari astetta, joten selvisin siitäkin melko helpolla. Pääsin siis GP-kisan semifinaaliin ilman kummempia ponnisteluja, ja se ei ole ollenkaan normaalia. Syy Brasiliaan menolle oli tietysti toive heikommasta tasosta, mutta näin heikkoa tasoa en osannut odottaa. Semifinaalivastus oli toki jo kovempi, Brasilian Fabiana Silva (maailmanranking 72), mutta täysin voitettavissa. Lentoni kotiin oli lauantai-iltana ja finaali sunnuntaina, joten voittaminen olisi pieni ongelma. Hotellistakin piti kirjautua ulos lauantaiaamuna. Uusi lento kotiin olisi kallein lentoni ikinä, en halunnut jäädä yksin Brasiliaan enää yhdeksikään päiväksi ja semifinaali on jo ihan hyvä tulos, joten aloin pohtia, että mitä jos vain häviäisin. Tiesin kuitenkin sen olevan väärin, vastoin sääntöjä ja omia periaatteitani. Sitä paitsi voittaminen on kivempaa kuin häviäminen!

Päädyin siihen, että paras idea on pelata täysillä ja yrittää voittaa. Ja että toiseksi paras idea on olla stressaamatta ja mennä katselemaan niitä vesiputouksia! Olisihan se sääli, jos ne jäisivät näkemättä. Ajomatkaakaan ei ollut kuin 20 minuuttia, joten lopulta reissu olisi vain pari tuntia. Näin jälkikäteen voin sanoa, että ne pari tuntia olivat aika maagisia. Olin sanaton. Oli niin huikeat maisemat ja niin paljon vettä, joka kohisi ja pauhasi. Oli perhosia, sateenkaaria, pyörteitä vedessä ja apinoita, jotka juoksentelivat vapaina. Voi miten onnekas olo olikaan, kun talsin sitä polkua pitkin apinoiden seassa ja kun vielä mun lemppari tyyppi oli siinä vierellä kokemassa sen mun kanssa. Se oli hyvä päivä. Tai ei sittenkään hyvä, vaan ihan megasuperhyvä.
I know life is not always just rainbows and butterflies but that day it was.
Me and a monkey !

Me and another monkey! (He's gonna kill me for this haha)
Sitten koitti semifinaalipäivä. Pelasin aika huonosti ja Fabiana puolestaan hyvin. Omalta osaltani se oli vähän räpeltämistä ja siinä oli kyllä enemmän tahtoa kuin taitoa. Aloitin hyvin ensimmäisen erän, mutta loppua kohti alkoi tulla helppoja virheitä. Voitin kuitenkin 21-14. Toista erää johdin ainakin 9-3, mutta sitten passivoiduin, lopetin hyökkäämisen ja vain pelailin. Hävisin 19-21 ja mietin, että nyt pitää tsempata kunnolla. Kolmanteen erään nostin tempoa, aloin hyökätä ja pelasin varmasti 20cm viivojen sisäpuolelle. Sillä tavalla voitin 21-7 ja niin, joskus se yksinkertaisuus on paras taktiikka.

Pelin jälkeen mua odotti tuntematon nainen ja tiesin heti, mistä oli kyse - doping-testi! En ollut ikinä joutunut testiin ulkomailla ja nyt se sitten tapahtui Brasiliassa... Kolmen hikisen erän jälkeen ei muuten pissata, olin päässyt finaaliin ja tarvitsin uuden lennon, eikä mulla ollut hotelliakaan seuraavaksi yöksi. Hetken verran ahdisti, mutta sitten aloin vain järjestää asioita. Pian mulla oli uusi lento (parin tonnin palkintoraha käytetty parilla iloisella klikkauksella!!), hotelli varattu ja masu vettä ja hedelmiä pullollaan. Seuraavaksi selvitin doping-testin kunnialla ja pääsin hotellille lepäämään.

Finaalipäivänä heräsin viideltä ja oli vähän huono olo... Se onneksi helpotti pian, mutta vahva olo ei ollut kyllä ollenkaan. Finaalissa vastaan tuli todella kova tyttö, Espanjan Beatriz Corrales (mr. 32, parhaimmillaan ollut sijalla 20). En pelannut ollenkaan hyvin ja hävisin 13-21, 11-21. Häviäminen ei tietenkään ole kivaa, mutta siinä on se hyvä puoli, että tulee motivaatio kehittää heikkouksia ja sitten voi taas pian yrittää uudestaan.
Matsin jälkeen kiirehdin pikasuihkun kautta lentokentälle, yritin ehtiä päivittämään facebookia ja vastaamaan viesteihin ennen pitkää lentoa ilman nettiä ja jotain piti ehtiä syödäkin. Lopulta istuin onnellisesti koneessa ja pohdin jälleen kerran sitä, miten paluumatka aina tuntuu niin tuskallisen pitkältä menomatkaan verrattuna. Elämä ja matkustaminen on niin kovin ihmeellistä.


Kausi on nyt aloitettu ja tästä on hyvä jatkaa kohti ensi viikkoa ja Belgian kisaa. Peli ei tunnu ehkä ihan vielä siltä, kuin sen toivoisin tuntuvan, mutta asia korjataan pian. Täytyy vain löytää ne ongelmakohdat ja tehdä hommia niiden eteen. Kyllä mä pian taas olen elämäni kunnossa!

xxx
Airi


Shortly in English:

- I started my season last week in Brazil and made it to the final. I ended up losing the final against Beatriz Corrales from Spain, but all in all it was a good start for the season and today my world ranking is the highest so far as I'm number 54.

- I wasn't expecting Brazil to be so cold and the temperature in the hall was only +15 the first days. Of course I said it's not a problem for me as I'm from the cold Finland, but the reality was that I spent all my time in my bed under the blanket wearing two sweaters and complaining. So that's how brave and used to cold this Finnish girl is.

- I also wasn't expecting to play the final, I had my flight home after the semis and so I had to book a new flight. I must admit that I was a bit stressed for a while but losing the semifinal on purpose just wasn't an option for me. I also had to give a doping test after the semifinal match and it was my first ever doping test outside of Finland. Everything worked out well in the end, both the doping test and the new flight. Now I don't need to worry about how to spend that 2000$ price money since I bought the most expensive flight of my life to get home and that money was spent very quickly - it took only a couple of clicks! 

- I'm super happy that I also found time to visit the Iguassu Falls national park and see the amazing waterfalls! It was magical walking there, seeing cute monkeys running around, hearing the sound of the water and seeing those beautiful rainbows. I felt so blessed.

- Next up is Belgian International next week. I'm not super confident about my game at the moment but I'm sure it will get better soon. Just need to find the problems and then fix them. I'm sure I will be in a top shape soon again!

xxx
Airi

maanantai 29. elokuuta 2016

The next 29 hours...

English version below...

Moi!

Ihan alkuun anteeksi kuvattomasta postauksesta ja tämä näyttää muutenkin oudolta. Istun Rio de Janeiron lentokentällä ja mulla on maailman suurimmat tekniset ongelmat käynnissä! No mutta, lupaan postailla myöhemmin paljon kuvia Brasiliasta. Toivon kuitenkin saavani vihdoin edes tämän eilen naputtelemani tekstin ulos...

Raahauduin juuri painavan laukun kanssa juna-asemalle ja hyppäsin junaan. Tästä lähtee reissu kohti Brasiliaa ja paikkaa nimeltään Iguassu Falls. Mun kisakausi starttaa siis hieman eksoottisemmassa paikassa sellaisilla leveysasteilla, joille päästäkseen on lennettävä kolme lentoa. Laskeskelin tässä, että ovelta ovelle matka kestää noin 29 tuntia. Mutta se ei haittaa ollenkaan, koska nyt mulla on aikaa rentoutua, lukea, katsella leffoja ja muuten vain haaveilla.


Viimeisimmästä kisasta on nyt kulunut noin kaksi kuukautta ja se tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu, etten enää edes muista, mitä siellä kisoissa pitikään tehdä. Tämä kahden kuukauden ikuisuus on kuitenkin varmasti tehnyt hyvää, kun on ollut kunnolla aikaa treenata kovaa ja paljon, kehittyä ja muuttaa asioita pelissä. Nälkä päästä kisaamaan on suuren suuri, mutta toisaalta jännittää tavallista enemmän. Mun pelissä on uusia asioita, tekniikkaa on hiottu ja en ole aivan varma kaikesta ihan vielä. Onneksi asenne ja into kuulemma korvaavat puuttuvan älyn, joten eiköhän ne korvaa puuttuvia taitojakin!


Asenteesta ja innosta pääsenkin hienosti jatkamaan siihen, miten vaativa tällainen pitkä treenijakso ilman kisoja voi olla henkisesti. Tai ainakin itse joudun tekemään paljon enemmän ajatustyötä. Haluan nimittäin aina tähdätä johonkin täysillä, enkä vain treenata treenaamisen ilosta. Vihaan sellaisia ihan kivoja treenejä, joiden jälkeen on mukava olo, kun tuli hiki ja juostiin ympäriinsä. Mä haluan aina ajatella, oppia ja kehittyä joka treenissä. Pitkän treenijakson aikana kisafiilis ja voittamisen taito helposti katoaa ja homma saattaa mennä juurikin sellaiseksi ihan kivaksi palloiluksi. Siksi on tärkeää pitää mielessä tavoitteet ja suunnitelmat ja oikeasti puskea itseään vähän enemmän.


Kaiken lisäksi olen kärsinyt pienestä väsymyksestä ja kroppa ei ole koko aikaa ollut se mun paras kaveri. Onneksi kaikki tuntuu nyt taas paremmalta, enkä toivottavasti joudu enää vakuuttelemaan valmentajalleni, että syön kyllä tarpeeksi. Joku ehkä nyt miettii, että eihän varsinkaan tyttöjen kokoa saisi kommentoida, mutta mun mielestä mun valmentaja saa kertoa mulle, että olisi hyvä olla nopeampi, vahvempi, kestävämpi - tai sitten isompi tai pienempi. Ominaisuuksiahan ne on kaikki.


Vaikka kaikki ei olekaan ollut super helppoa viimeisinä viikkoina, olen todella tyytyväinen. Olen tehnyt jokaisen treenin ja tehnyt ne kunnolla. Mun valmentaja vaatii aika paljon ja se tuntuu välillä raskaalta, mutta tiedän hänen olevan lopulta oikeassa. Jos en olisi keskittynyt, tsempannut ja pohtinut taktisia kuvioita joka treenissä, en olisi kehittynyt yhtä paljon ja en olisi näin valmis kisoihin. Nyt se kova työ on tehty ja saan mennä ja nauttia, toivon mukaan myös voittaa ja onnistua. Tiedän ansaitsevani sen, enkä malta odottaa sitä tunnetta!


Mun pelit Brasiliassa alkavat todennäköisesti vasta torstaina, kiitos pienen kaavion ja vähäisen osallistujamäärän. Ensimmäisen kierroksen vastus on minulle tuntematon brasilialainen, saa nähdä mitä sieltä tulee. Tuloksia ja muita voi seurata TÄÄLLÄ (ne ei kai vielä ole siellä, mutta varmasti on viimeistään huomenna illalla team managers' meetingin jälkeen). Päivittelen taas tuloksia, kun ehdin. Nyt alan nauttia tästä matkan teosta! Pitäkää mulle peukkuja ja toivokaa lyhyitä passintarkastusjonoja, hyvää leffavalikoimaa lentokoneessa sekä edes melkein herkullisia lentokoneaterioita!


xxx
Airi



Hello!


Me and my heavy bag just made it succesfully to the train station and jumped on a train. The final destination of this trip is Brazil and a place called Iguassu Falls. I'm starting my season in a bit more exotic place which is located somewhere very far, three flights away from here. I just calculated that from door to door this trip is gonna take around 29 hours. But that's just fine since now I have time to relax, read, watch movies and just dream myself away.


It's been approximately two months since my last tournament and it feels like forever. I feel like I don't even remember what I'm supposed to do in a situation called 'a tournament'. However, I'm sure this forever of two months has been a good thing for my game as I've had lots of time to train hard and develop my skills. I'm hungry to compete again but on the other hand I'm also more nervous than usually. There are new things going on in my game and my mind, and I'm not 100% sure about everything quite yet. Luckily I've heard that attitude and enthusiasm can make up for


Talking about attitude and enthusiasm, this kind of training period without any tournaments can be mentally challenging. At least for me it is and I feel like I need to work a lot harder mentally. I always want to have a goal for what I'm doing and not just go and train something. I hate those training sessions that are quite nice and afterwards you feel like 'yeah this was a nice training, I'm sweaty and it was nice to run around'. I want to think, learn and develop every single time. During a long training period it's easy to forget how it feels like to play a tournament and play for winning. That's why it's important to push yourself a bit more mentally.


On top of everything I've been struggling with tiredness and haven't felt like my body is my best friend. Luckily everything seems to be working much better now and I hope I don't need to tell my coach anymore that 'yes, I promise I'm eating enough'. Someone might think now that it's not okay to say something like that, especially not to a girl, but for me it's totally fine that my coach tells me that he thinks that I should be faster, stronger - or then bigger or smaller.


Altough everything hasn't been super easy lately, I feel very happy now. I have done every single training and done it very well. My coach is quite demanding and it's sometimes tough but I know and I trust that he's right. Without all the focusing, pushing and thinking about the tactical stuff in every training I wouldn't have develop this much and I wouldn't feel so ready for the tournament. I've done all the hard work and I can go and enjoy, hopefully also win and succeed. I know I deserve it now and I can't wait for that feeling!


My first match in Brazil will probably be on Thursday, thanks to the small number of players. My first opponent is a Brazilian girl who I don't know, we will see what happens. Results and all that can be found HERE (I'm not sure if they have updated the page yet but they should do latest tomorrow evening after the team managers' meeting). I will keep you updated how it goes as good as I can.  Now it's time to enjoy traveling! Keep your thumbs up for me to have short passport control queus, good movie selections on the flights and at least almost delicious airplane meals!


xxx
Airi

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Mitä kuuluu? What's up?

Moi!

Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää! 

En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisiani tänne, mutta nyt on sen aika. Mua on vaivannut kirjoittamisen suhteen henkinen lukko, sellainen tyhmän turha ajatus, että "mitä ne ajattelee, jos sanon ja teen näin". Tässä kesän aikana on tullut käytyä läpi tunteita laidasta laitaan. Tutuksi on tullut niin se järjettömän epävarmuuden täyttämä laita kuin myös se kovin pakahduttavan onnellinen laita. Nyt mä haluan kertoa kaiken mun kesästä - kaikesta iloisesta ja vähän niistä epävarmuuksistakin.

Tiedän, että moni piti pitkän tauon olympiakarsinnan päätyttyä toukokuun alussa. Se on täysin ymmärrettävää ja fiksuakin varmasti. Vuosi oli raskas ja on ihan okei, että se olkapäällä normaalisti istuva ja tiukkoja käskyjä huuteleva motivaatioukkeli haluaa karata lomalle. Niin kävi minullekin. Unelmani ja suunnitelmani eivät suinkaan päättyneet Rioon, vaan mulla on koko ajan ollut isompi suunnitelma. Rion piti olla vain yksi välietappi. Sitä en kuitenkaan saavuttanut ja yhtäkkiä suunnitelman jatkaminen ja peruskuntokauden aloittaminen tuntuikin hirveän raskaalta. Ei kiinnostanut juosta pk-lenkkejä ja intervalleja, tai tehdä kovia ja hapottavia lajitreenejä. Kysyin kuitenkin itseltäni, että "mitä haluan tehdä elämässäni juuri nyt?". Vastaus oli helppo: pelata sulkapalloa huipputasolla. Seuraava kysymys oli, että "mitäs nyt sitten pitää tehdä?" Ja vastaus oli yhä edelleen hyvin yksinkertainen: treenata, niinkuin huipputason pelaaja. Niinpä pidin olympiakarsinnan jälkeen vain viikon loman ja sitten jatkoin treeniä. Halusin näyttää, etten ikinä luovuta pettymyksistä huolimatta. Päätin, että teen hyvän peruskuntokauden täysillä. Päätin, että joko mä juoksen tai sitten mä itken ja juoksen.


Jos nyt täysin rehellisiä ollaan, niin välillä mä oikeasti itkin ja juoksin. Kerran istuin puoli tuntia eteisen lattialla lenkkarit jalassa, kun en olisi halunnut lähteä juoksemaan yksin metsään intervalleja. Pohdin siinä, että kun en päässyt Rioon niin tuskin mä osaan enää juostakaan. Tämä logiikka ei ehkä ollut kovinkaan vahva, mutta onneksi mun sisäinen tahto on sitäkin vahvempi. Sitä tahtoa on kiittäminen siitä, että lopulta aina menen ja juoksen 110% teholla, vaikka se 100% voisi joskus riittää. Mutta kun ei mikään riitä, kun on jääräpää. Eihän se ole mukavaa touhua, kun sattuu niin järjettömästi, jalkoja hapottaa, keuhkot on tulessa ja sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos. Jälkeenpäin on kuitenkin aina voittajafiilis, ja sitten on hyvä jakaa instagramissa kuva hästägillä #juokseminenonparasta.


Motivaatioon on vaikuttanut osaltaan myös järjetön epävarmuus omasta kunnostani. Olympiakarsintavuoden aikana kisoja oli jatkuvalla syötöllä ja on selvää, ettei siinä pyörityksessä pysty tekemään kovaa treeniä ja kehittämään fysiikkaa. Fysiikan ylläpitoa ei auttanut sekään, että matkustin jatkuvasti ympäri maailmaa aikavyöhykkeeltä toiselle, söin usein olosuhteiden pakosta vähän miten sattuu, nukuin jetlagin kourissa huonosti ja stressasin ja jännitin koko ajan. Tottakai yritin parhaani mukaan pitää kropasta ja kunnosta huolta, mutta oli tärkeintä keskittyä kisoihin eikä fyysisten ominaisuuksien kehittämiseen.



One EXTREMELY unfit girl foam rolling here... Or maybe my mind is just playing tricks on me sometimes
On siis tullut kerran jos toisenkin valiteltua sitä, että kunto on huono ja olen niin heikko. Toisaalta tulokset kertovat jotain vähän muuta kuin oma pääni. Yhtenä aikaisena aamuna Tanskassa, keskellä kovaa treeniviikkoa, valmentaja ilmoitti, että nyt juostaan Cooperin testi. Siitä sitten ilman sen suurempia pohdintoja painelin 3100 metriä, mikä on kai ihan kohtuullinen suoritus tällaiselle ei-juoksijalle. 10x400m intervallit juoksen keskiarvolla 80 sekuntia, kyykkään helposti sata kiloa, nostan penkistä 5x56kg ja saan muutaman leuankin vedettyä. Ja mikä tärkeintä, peli kulkee ja kentällä on vahva olo. Ongelma on siis kai lähinnä pään sisällä - turha epävarmuus, ole kiltti ja mene pois!

Touko- ja kesäkuun painoin kaikesta huolimatta läpi täysillä treenaten, ensin Suomessa ja sitten Tanskassa. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla pääsin taas kisaamaan. Se oli super kivaa ja todellakin sieltä tunneskaalan iloisimmalta laidalta! Matkasin junalla Venäjälle Pietariin White Nights -
kisaan ja halusin kovasti pärjätä siellä näyttääkseni sen, etten luovuta. En tiedä, kenelle piti taas todistaa ja mitä, mutta hyvin se silti meni. Ensimmäisellä kierroksella voitin helposti karsinnasta tulleen valkovenäläisen tytön. Toisella kierroksella piti tulla vastaan kova turkkilainen, Riossa nyt pelaava Özge Bayrak. Olin katsellut ja analysoinut hänen peliään jo etukäteen, mutta hän hävisikin intialaiselle tytölle ensimmäisellä kierroksella. Minulle tulikin siis vastaan intialainen, mutta pelasin todella hyvin ja voitin suoraan kahdessa erässä. Pääsin puolivälieriin ja se oli hyvä tulos noin kovatasoisessa kisassa. Puolivälierässä hävisin vietnamilaiselle pelurille, mutta ihan hyvää tekemistä oli sekin matsi. Kokonaisuutena kisasta jäi loistava fiilis, sain paljon lisää itsevarmuutta ja motivaatio nousi yhtäkkiä taivaisiin!
Happy girl and happy coach after "we" reached the quarter finals!
But after the quarter final me and Luka were not quite so happy anymore...hehe
Venäjän kisan jälkeen kaikki onkin ollut astetta helpompaa. Olen uskonut enemmän itseeni, tehnyt paljon hyviä treenejä, päässyt pelaamaan kovia matseja, nukkunut päikkäreitä maailman parhaassa kainalossa ja suunnitellut tulevaa kautta innolla. Aloitan pian opiskelut avoimessa yliopistossa, pääsen pelaamaan Odensen joukkueeseen Tanskan korkeimmalle liigatasolle ja kisakauden avauskin on jo parin viikon päästä. Vähän muitakin uusia kuvioita olen suunnitellut ja olen innoissani tulevasta! On ihanaa, että tänä vuonna kaikki ei tule olemaan niin hullunmyllyä ja mun ajatuksiini mahtuu muutakin kuin sulkapallo ja Rio. On aikaa myös opiskella sekä olla enemmän läsnä kavereille, perheelle ja poikaystävälle.

Ja arvatkaa mitä? Tasan kahden viikon päästä lähden Brasiliaan! Aloitan kisakauteni siellä GP-kisalla, sillä valmentajan kanssa päädyttiin tähän ratkaisuun hyvien ranking-pisteiden toivossa. Arpa on ulkona ja se näyttää melko hyvältä, joten riski saattoi olla ihan kannattava. Tämä tulee kuitenkin todennäköisesti olemaan ainoa kaukomatkailuni pitkään aikaan, sillä tarkoituksena on pelata vain Euroopan kisoja ennen joulua. Takaraivossa kutkuttaisi yltäminen ensi vuoden MM-kisoihin, mutta saa nyt nähdä...

Kaiken kaikkiaan mulla menee oikein hyvin. Blogitauko ei siis johtunut siitä, että sulkapallourani olisi olympiapettymyksen jälkeen kuopassa, vaan ihan jostain muusta. Itse asiassa tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin yhtäkkiä olla ylpeä siitä, miten hyvin olen treenannut koko kesän. Olen hyvässä kunnossa ja valmiina tulevaan kauteen. Intohimo urheilua kohtaan on kovin suuri ja haaveita on paljon.

Ja mitä bloggaamiseen tulee, niin jatkan kyllä ehdottomasti! Kirjoittamista on ollut ikävä ja haluan jatkaa tätä tarinaa. Joten te kuulette musta kyllä jatkossakin, lupaan sen!

xxx
Airi

Ps. Tässä vielä pari videopätkää kesän treeneistä. Näitä postailen enemmän varmaan jatkossa mun Facebookin urheilijasivulla, joka löytyy TÄÄLTÄ.:)


maanantai 20. kesäkuuta 2016

My road to Rio - a summary of the Olympic year, part 3

Tässäpä kolmas ja viimeinen osio olympiakarsintakoosteesta. Ensimmäinen ja toinen osa löytyvät TÄÄLTÄ ja TÄÄLTÄ! :)

Here comes the third and the last part of the summary of the Olympic year. You can read the first and the second parts HERE and HERE

Tammikuu 2016

Palasin heti joulun jälkeen Tanskaan ja aloitin jälleen kovan treenijakson kohti seuraavaa kisarupeamaa. Kasassa oli kuusi yli 2000 pisteen tulosta, neljä siis uupui. Tajusin, ettei niitä olekaan ihan niin helppoa saada. Jotain huikeaa oli tehtävä. Treenasin, treenasin ja treenasin. "Kun mä nyt teen täysillä, niin pääsen Rioon!"

Kolmen hyvän treeniviikon jälkeen oli vuorossa Ruotsin kisa. Katsoin ensin vierestä, miten Nanna teki yllätyksen voittamalla kovan tytön. Tajusin, että mun on pystyttävä siihen myös. Ja sitten menin ja voitin Bulgarian Petya Nedelchevan, joka oli sillä hetkellä top 40 -pelaaja. Seitsemäs kova tulos rankingiin.

Ruotsin kisa oli iso positiivinen yllätys, mutta se adrenaliini ei niin vain lähtenytkään pois. Päässä pyöri ranking-pisteet ja Rio jatkuvasti. En malttanut nukkua, en malttanut odottaa seuraavaa päivää. Koko ajan olisin vain jo halunnut päästä pelaamaan lisää. Mutta tuollainen intoilu on rankkaa ja kroppa väsyy. Yhtenä päivänä aloin itkeä kesken kanan paistamisen ihan vain siksi, kun siitä tuli niin kauniin kultaisen väristä.

Sitten lähdin Islantiin. Siitä reissusta ja kisasta on niin hyvä mieli, että sydän meinaa pakahtua vieläkin. Pelasin todella hyvin, otin hyviä voittoja ja pääsin finaaliin. Finaalissa hävisin kovalle Tanskalaiselle, Julie Dawall Jakobsenille, mutta sekin oli hyvä peli. Parasta oli kuitenkin kavereiden kanssa vietetty aika ja yöpyminen islantilaisen kaverini luona. Oli niin hyvä olla.

Islannin jälkeen oli muutama päivä välissä ja sitten oli SM-kisojen aika...

Kuukauden parhaita postauksia:

Two girls + one big goal = the biggest catfight ever? - Millaiset välit on minulla ja Nannalla tiukan olympiakarsinnan keskellä?

My head was spinning around after Sweden but now I'm in Iceland! - Hahaa voi ei, yritin kai kuulostaa fiksulta tätä kirjoitellessani, mutta...noh, lukekaa itse.

Happy after Iceland International - Teksti, jossa muun muassa onnellisena kiitän rakasta päätäni siitä, että se kestää tiukoissa paikoissa.

January 2016

Soon after Christmas I flew back to Denmark and continued the hard training towards the coming tournaments. I had six results over 2000 points, so four were missing. I realized that it's not easy to get those results. I had to do something great. I practiced, practiced and practiced. "If I give it 110% now, I will make it to Rio for sure!"

After three good weeks of practice it was time for Swedish International. First I saw Nanna making a surprise by beating a strong girl. I figured that I need to do it too. And then I beat Petya Nedelcheva from Bulgaria who was a top 40 player at that time. That was the result number 7 to my ranking.

Sweden was a big and positive surprise, but afterwards the adrenaline just didn't want to leave my body. I was thinking about the ranking points and Rio all the time. I couldn't sleep, I couldn't wait for the next day. I just wanted to play more all the time. But that kind of over-excitement is hard for the body and mind. One day I randomly started crying while cooking, just because the chicken turned out so beautifully golden.

And then I left for Iceland. I have great memories from that tournament and thinking about it still makes me feel warm in my heart. I played very well, beat good players and made it to the final. In the final I lost to a strong Danish girl, Julie Dawall Jakobsen, but that was also a good match. The best thing about the trip, though, was the time spent with my friends and staying at my friend's place. I felt so happy those days.

After Iceland I had only a few days off before the Finnish Championships...

Best posts of the month:

Two girls + one big goal = the biggest catfight ever? - How are things between me and Nanna?

My head was spinning around after Sweden but now I'm in Iceland! - Oh this made me laugh! I guess I was trying to sound smart writing this post but...well, check yourself.

Happy after Iceland International - A happy text from a happy girl :)


Happy girls in Iceland!

Iceland is something so beautiful and unique. And I love it.
Getting stronger, ha !
Swedish International
Swedish International
Iceland International
Iceland International
And some more of that Icelandic landscape
Helmikuu 2016

Ensimmäistä kertaa ikinä en jännittänyt SM-kisoja ollenkaan. Olin todella rauhallinen ja itsevarma, olinhan pelannut juuri elämäni parasta peliä Ruotsissa ja Islannissa. Halusin vain mennä ja pelata. Kisoja edeltävänä iltana nousi yli 40 asteen kuume ja masupöpö iski kovaa. SM-kisat menivätkin mun osalta sängyn ja vessan väliä ravaten. Se oli kaikin puolin aika tyhjentävä kokemus. Harmitti.

Mulla oli viikko aikaa päästä jaloilleni ennen joukkueiden EM-kisoja Venäjällä. En ollut siellä vielä ollenkaan hyvässä kunnossa ja pelasin valitettavasti melko huonosti. Joukkueena meillä oli kuitenkin loistava reissu ja päästiin puolivälieriin, ei huono. Supereita tyttöjä meillä kyllä on Suomen joukkueessa!

Seuraavaksi starttasi se kaikista huikein seikkailu...

Kuukauden parhaita postauksia:

And life goes on... - Fiiliksiä SM-viikonlopun ja taudin jälkeen. Onneksi osasin jo silloin noin positiivisesti tietää sen, että elämähän aina jatkuu!

EM-kisareissu Kazaniin - Kuvia ja tarinoita joukkueiden EM-kisoista.

Peru, Brazil, Switzerland and New Zealand - HERE I COME! - Pääsin vihdoin jakamaan blogissanikin tulevat suunnitelmani ja fiilikseni ennen maailmanympärimatkaa. Voi että, miten silloin jännitti! 

February 2016

For the first time ever I wasn't feeling nervous before the nationals. I felt so calm and confident after playing better than ever in Sweden and Iceland. I just wanted to go and play. The night before the tournament I suddenly got very sick in my stomach and I had more than 40 degrees of fever. I was throwing up and even drinking water made me feel sick and so I spent the weekend of the nationals in my bed. After the weekend I felt quite empty, both mentally and physically. That was disappointing.

I had one week to get back on my feet before the European Team Championships in Russia. I wasn't really fit there yet and unfortunately played quite bad. As a team we still had a great tournament and we made it to the quarter finals, not bad at all! I must say that we have such a great and lovely girls' team in Finland!

And then it was time for the biggest adventure of all...

Best posts of the month:

And life goes on... - My feelings after the weekend of the nationals. Luckily I was already then so positive and able to see the fact that the life really does go on!

Peru, Brazil, Switzerland and New Zealand - HERE I COME! - I was finally able to share my plans on the blog and tell about my feelings before my trip around the world. I was so excited!

The most important thing in a team event: team nails!
"Good morning, I slept three hours this night. In a train."
And what was I doing again? 
Looks a bit better here...
...and this one looks like badminton already!
Team Finland - strong girls and happy coaches!
Such a great team, I hope we'll get far with these girls in the coming years!
And then it was time for a tiny little trip...
Maaliskuu 2016

Olympiakarsinta oli todella tiukka mun ja Nannan välillä. Taisin johtaa yhdellä pisteellä, mikä on täysin älytöntä, kun meillä molemmilla oli noin 21 000 rankingpistettä siinä vaiheessa. Oli pakko ottaa riskejä ja pelata mahdollisimman paljon kisoja. Täysin arpapeliähän se oli, mihin mennä. Oltiin tehty valmentajan kanssa suunnitelma, että matkustan neljä viikkoa putkeen reitillä Peru - Brasilia - Sveitsi - Uusi-Seelanti. Ai jännittikö lähteä yksin? No ehkä hieman...

Päätin, että reissusta tulee hyvä, vaikka tiesin väsähtäväni jossain vaiheessa. Näin hirveästi vaivaa kaiken valmistautumisen eteen ja lopulta kaikki menikin todella hyvin. Tätä reissua on mahdotonta tiivistää tähän lyhyesti, sellainen seikkailu se oli.

Muistan voiton Perun finaalissa Nannaa vastaan. Muistan, miten paljon jännitin ja tärisin ennen sitä matsia. Se olisi voinut jäädä ratkaisevaksi matsiksi olympiakarsinnassa... Halusin soittaa äitille, että auta. Halusin soittaa kavereille, että tulkaa joku tekemään tämä mun puolesta. Mutta eihän sitä kukaan voinut tehdä, itse oli selvittävä. Ja mähän selvisin ja voitin.

Muistan, kuinka varasin hotellin Sveitsissä ja maksoin sen. Pari viikkoa myöhemmin aloin pohtia, että minkäköhän hotellin oikein varasinkaan. Mitään varausvahvistusta ei tullut, taisin kirjoittaa sähköpostiosoitteeni väärin varatessani. Rahat olivat kuitenkin menneet tililtä. Sitten meilailin läpi kaikki Zurichin hotellit, kunnes oikea löytyi. Hups.

Muistan, kuinka lensin Uuteen-Seelantiin ja odotin into piukeana näkeväni Shanghain valot. Latasin sen Shanghain valot -biisinkin valmiiksi ja pyysin ikkunapaikan lentokoneessa. Air China kieltää kuitenkin kaikki elektroniset laitteet (kyllä, tämä on julkinen valitus!) ja sitä paitsi oli niin harmaata, etten nähnyt mitään ennen kuin kone jo laskeutui maahan. Oli kyllä pettymysten pettymys.

Muistan, kuinka Uudessa-Seelannissa nukuin hulluja määriä ja ihmettelin joka aamu herätessäni, että missä mä oikein olen - ei juma, Uudessa-Seelannissa!

Muistan, miten raskasta se reissaaminen välillä oli - kaikki yksinäiset tunnit lentokentillä, lennoilla turvonneet jalat, todella epägourmet (onko se sana?) lentokoneateriat, jet lag, hotellielämä, jatkuva valppaus ja pohdinnat "olihan se lento varmasti klo 09.30", "olenhan varmasti varannut hotellin oikeille päiville" ja "ei kai kukaan vaan varasta mun laukkua"... Silti kaikesta on hyvät muistot. Olin niin onnellinen ja täysillä unelmani perässä.

Kuukauden parhaita postauksia:

Feelings after the victory in Peru - Oli vissiin melkoisen sekavat tunnelmat silloin... Niin ylpeä itsestäni, mutta samalla niin hankala tilanne. Onneksi nyt osaan olla jo vain ja ainoastaan ylpeä!

I'm in New Zealand! - Tässä postauksessa kerroin enemmän siitä, miltä se rankka matkustaminen tuntuukaan

Me, myself and Auckland - Paljon kuvia ja vähän tunnelmia Uudesta-Seelannista

March 2016

The Olympic qualification was extremely close between me and Nanna. I think I was leading by one point, which is insane as we both had around 21 000 ranking points at that time. I had to take risks and play as many tournaments as possible. I made a plan with my coach that I will travel four weeks in a row and play four tournaments - Peru, Brazil, Switzerland and New Zealand. Was I nervous to do that alone? Well, maybe a little bit...

I decided that the trip will be good, although I knew very well that I will get tired at some point. I spent hours and hours booking and planning everything and in the end everything went very well. It's impossible to summarize the trip here, it was such an adventure.

I remember winning the final in Peru against Nanna. I remember how nervous I was before the match and how I was shaking like never before. That could have been the deciding match for the whole qualification... I wanted to call my mum and ask for help. I wanted to call my friends and ask them to do it for me. But of course no one could do it for me, I had to do it myself. And I did it - I won.

I remember booking a hotel in Switzerland and paying for it. Two weeks later I started wondering which hotel it was that I had booked. I didn't get any confirmation, I guess I spelled my e-mail address wrong when making the reservation. Because I had paid for it already, I had no other option than to e-mail all the hotels in Zurich and ask "hey, have I booked a room at your hotel?". And then I found it!

I remember flying to New Zealand and looking so so so much forward to seeing the lights of Shanghai on the way. I even asked for a window seat and downloaded a Finnish song called "The lights of Shanghai". However, it's forbidden to use any electronic devices on Air China's flights (yes, this definitely is a public complaint!) and besides, it was so gray that I didn't see anything before the plane landed. That was a huge disappointment!

I remember sleeping A LOT every night in New Zealand and waking up in the mornings wondering where I was. And every time I was so surprised to realize that OMG - I'm in New Zealand!

I remember how hard the traveling was sometimes - all those lonely hours at the airports, swollen legs after the flights, the airplane food that was far from gourmet, jet lag, living at different hotels, constantly double-checking and stressing over the flight times and hotel bookings... Still I have only good memories. I was so happy and doing it all to reach my dream.

Best posts of the month:

Feelings after the victory in Peru - Mixed feelings back then... I was so proud of myself but it was a tough situation.

Me, myself and Auckland - I was too tired to translate all the posts this month but at least you can check the photos in this one!

I was lucky enough to get these compression tights and socks from Zeropoint just before my long trip. These tights are so amazing! I couldn't have survived the long flights without them and I've been wearing them so much since I got them.
Winner of Peru International!
One dedicated girl in Peru
Lima, Peru
Lima, Peru - and SOOO many people
Flip flops that I bought in Brazil. And I love them
Sao Paulo, Brazil
Sweat, sweat, sweat...
The hall in Swiss Open GP was so cool. I love those big arenas!
I had to wait 7 hours in Shanghai on the way to New Zealand and I took a little morning walk to the gate D59. That was a huge airport as you can see! 
I didn't see the lights of Shanghai but luckily I saw the lights of Auckland. And that was awesome.
A little hello from me from New Zealand :)
I definitely loved New Zealand - the nature, the people, everything!
Huhtikuu 2016

Kasassa oli tarvittavat 10 kovaa yli 2000 pisteen tulosta ja olin saavuttanut tavoitteeni, mutta yhtäkkiä se ei ollutkaan ehkä tarpeeksi. Olin edelleen johdossa Nannaan nähden ja mukana Rioon pääsevien listalla. Jäljellä oli neljä viikkoa ja neljä kisaa: Finnish Open Suomessa, Perun kisa, Chilen kisa sekä EM-kisat Ranskassa.

Finnish Open oli härdelli. Oli haastattelua toisensa perään ja samat kysymykset toistuivat jatkuvasti. Vastailin kyllä mielelläni ja hoidin kaikki asiat, mutten halunnut viettää yhtään ylimääräistä aikaa hallilla. Olin todella itsekäs ja täysin omassa kuplassani. Mutta kun en voinut muutakaan, en jaksanut niiden paineiden keskellä. Arpa oli vähän kehno, kova Vietnamin tyttö heti ensimmäisellä kierroksella. Pelasin hyvin, mutta hävisin. Lähdin äkkiä takaisin Tanskaan viimeiseen liigapeliin.

Liigapeli onneksi voitettiin ja olin super iloinen joukkueeni puolesta. Seuraavana aamuna lähdin heti Peruun. EM-kisojen arvonta julkaistiin sinä päivänä. Istuin koko päivän 12 tunnin lennolla ja jännitin sitä arvontaa, vaikken tietenkään voinut asialle yhtään mitään. Olin yhä johdossa Nannaa ja EM-kisat olisivat todennäköisesti se ratkaiseva kisa. Tiesin, että arpa voi ratkaista paljon. Mulla oli jo ollut huono arpa Uudessa-Seelannissa, Suomessa, nyt Perussa... Heti Peruun laskeuduttuani avasin arvan ja pahaltahan se tuntui. Minulla oli jälleen kerran vastassa Tanskan Anna Thea Madsen, jolle olin hävinnyt jo 9 kertaa viimeisen 14 kuukauden aikana. Nannalla puolestaan kävi huomattavasti parempi tuuri. Kysyin itseltäni, mitä voin tehdä ja päädyin siihen, että voin vaikuttaa vain omaan tekemiseeni. Oli siis keskityttävä omaan tekemiseensä tsempattava.

Perussakaan ei siis arpa osunut kohdilleen, kun heti ensimmäisessä matsissa oli vastassa Liettuan Akvile Stapusaityte. Se oli kova matsi. Oli taas niin kuuma maa ja kuuma halli, että pelin jälkeen vain makasin hiestä läpimärkänä ja oli paha olla. Pääasia kuitenkin, että voitin sen matsin. Seuraavassa matsissa tuli kisan kakkossijoitettu USA:n Iris Wang. En pärjännyt.

Perusta oli tarkoitus jatkaa Chileen, mutta laskin ranking-pisteitä ja huomasin, ettei siinä ole järkeä. Lensinkin sitten takaisin Tanskaan viikoksi treenaamaan ja valmistautumaan EM-kisoihin. Tässä vaiheessa paine oli melkoinen, ymmärrätte varmaan. Olin yhä mukana Rioon pääsevien listalla, mutta edessä oli EM-kisat ja kannaltani tilanne ei näyttänyt helpolta. En saanut nukuttua, oli vaikeaa olla. Toisaalta pelaaminen oli yhä paras asia elämässä ja olisin vain halunnut pelata, en tehdä mitään muuta. Jokainen hetki poissa kentältä oli vaikea, oli liikaa aikaa ajatella. Joka toinen minuutti uskoin pystyväni voittamaan Anna Thean ja joka toinen minuutti halusin vain luovuttaa. Olisin voinut jättää menemättä kentälle, pelkäsin että romahdan. Silti halusin pelata niin paljon, että itketti.

Fiilis helpotti, kun pääsin Ranskaan ja kisapaikalle. Se oli kisareissu siinä missä muutkin ja oli taas niin mahtavaa päästä pelaamaan. Kentällä en muistanut ollenkaan olympialaisia, pelasin vain niin hyvin kuin osasin. Hävisin komessa erässä ja pelasin super hyvin, yhden elämäni parhaista matseista. Matsin jälkeen se kipu sitten iski. Sattui niin paljon, että oli vaikea hengittää. Ainoa asia, mikä tuli mieleen oli, että onneksi en ostanut sieltä Brasiliasta niitä Rio2016-kuvioisia flipflop-sandaaleja, kun en haluaisi nyt käyttää niitä.

Olin tehnyt kaikkeni ja pelannut todella hyvin. Silti en päässyt olympialaisiin. Se tuntui niin epäreilulta, olin niin epäonnekas. Kaksi seuraavaa päivää meni vain ohi. Makasin yksin hotellihuoneessa, mutten nukkunut ollenkaan. Olihan siellä joku maanjäristyskin, mutta ajattelin vain, että "oho, okei". Näin, että Nanna pääsi puolivälieriin voittamalla pelaajia, jotka itsekin olin kauden aikana voittanut. Näin, että Anna Thea voitti seuraavat kierrokset suoraan kahdessa erässä ja sai EM-mitalin. Taistelin yksin siellä hotellihuoneessa ajatuksieni kanssa. "Tämä on niin epäreilua, niin väärin". Eipäs kun "tämä on vain osa lajia, Nanna onnistui tärkeässä paikassa, hänkin ansaitsee tämän". Sattui. Sattui. Sattui. Sain paljon ihania tsemppiviestejä tutuilta ja tuntemattomilta. Halusin vastata ihan kaikille. Olin niin kiitollinen kaikille, jotka välitti.

Kuukauden parhaita postauksia:

10 +1 random things - Hauskoja muistoja olympiavuoden ajalta. Näitä voisi kirjoitella lisääkin - näitä nimittäin riittää!

And it all comes down to the last week... - Fiiliksiä Perusta ja karsintakauden viime hetkistä. On hyvä tunne palata noihin hetkiin. Osasin nauttia jopa silloin, kun oli niin älyttömän raskasta.

My #RaceToRio has come to an end - Tämän kirjoittaminen sattui, tämän lukeminen sattuu. Mutta olen ylpeä tästä tekstistä. Se on rehellinen ja se on kaunis.

April 2016

I had done it, I had made 10 good results of more than 2000 points. But suddenly I wasn't sure if it was enough. I was still above Nanna and one of the 38 players who would qualify to Rio. I had four weeks and four tournaments left: Finland, Peru, Chile and finally the European Championships in France.

Finnish Open was a mess. I had one interview after another and everyone kept asking the same questions. I enjoyed talking to people and it didn't bother me to give those interviews but still I didn't want to spend any extra time at the hall. I felt like I was being selfish and totally in my own bubble. But I had no option, I was under so much pressure and didn't have energy for anything else. I had a bit tough draw, playing a strong Vietnamese girl in the first round. I played well but lost. And then I flew back to Denmark for the last team match of the season.

Luckily we won the team match and I was super happy for my team. The next morning I already flew to Peru. The draw for the Europeans came out that day. I spent the whole day on a 12-hours flight stressing about the draw, even though there was obviously nothing I could do about it. I was still above Nanna and the Europeans would probably decide who's going to Rio. I had already had an unlucky draw in New Zealand, Finland, now in Peru... After landing in Peru I opened the draw and it was not nice to see it. I had once again Anna Thea Madsen, who I had lost to 9 times during the last 14 months. Nanna, in turn, had a much better draw. I asked myself what can I do and the answer was simple: I can only affect what I do myself and so I need to focus on myself and do my best.

I didn't have the easiest draw in Peru either as I played against Lithuanian Akvile Stapusaityte in the first round. That was a tough match. It was so hot there, I was sweating like crazy and I felt so weak after the match. The most important thing is, however, that I won the match. But the next opponent, the second seeded Iris Wang from USA, was too strong and I lost.

My plan was to go to Chile from Peru but after calculating the points I realized that it wouldn't make sense. So I came back to Denmark for a week to prepare for the Europeans. At that point the pressure for huge, as you probably understand. I was still in and going to Rio but the Europeans were coming and it didn't look easy for me. I was struggling to sleep, it was hard to relax. On the other hand playing was still the best thing in the whole world and I just wanted to do nothing but play. Every moment I couldn't spend playing or practicing was torture, I had too much time to think. Every second minute I believed that I could beat Anna Thea and every second minute I just wanted to give up. I wasn't sure if I wanted to go on the court at the Europeans, I was scared that I will break down. But deep down I wanted to play so much that it made me want to cry.

Everything got much easier as soon as I arrived in France. It was just another tournament and it was awesome to get to play again. On the court I didn't remember anything about the Olympics, I just played as good as I could. I lost in three sets and played veryvery well. After the match the pain hit me. I had lost, my heart was broken, it was hard to breath. The only thing that came to my mind was that thank god I didn't buy those Rio2016 flip flops because I wouldn't want to wear them now.

I had done my best, given it all I had. Still I didn't make it to the Olympics. It felt so unfair, I was so unlucky. The next two days just passed by, I was in my hotel room and couldn't sleep. There was quite a strong earthquake but I just thought like "oh, okay". I saw Nanna making it to the quarter finals and beating players I also had beaten during the year. I saw Anna Thea winning the next rounds in straight two sets and taking a medal. I was all alone fighting with my thoughts. "This is so unfair, so wrong." But then again, "this is just a part of the sport, Nanna did very well, she also deserves it". It hurt. It hurt. It hurt. I received many lovely messages from my friends and from people who I don't even know. I wanted to reply to everyone. I was so grateful for everyone who cared.

Best posts of the month:

10 +1 random things - Funny moments that I've experienced during the year. I should write down more of these!

And it all comes down to the last week... - Thoughts after coming home from Peru and before the last deciding tournament. It feels good to remember those days - I was able to enjoy it even when it was so tough.

My #RaceToRio has come to an end - Writing this post hurt, reading this post hurts. But I'm proud of this post. It's honest and it's beautiful.

Finnish Open
How could I look so surprised to see a shuttle after the whole year of nothing but badminton?
Lima, Peru
Lima, Peru. I thought I had gotten a bit tanned but then some random guy came to me and asked: "Is it dangerous to be here when you're so pale? Do you get burnt in the sun?"
Lima, Peru
I went to see a light show which is supposed to be one of the biggest ones in the world. It was so cool - and so romantic, hihi :)
Toukokuu 2016

Kun pääsin Suomeen, olin aivan loppu. En jaksanut vastata enää kenenkään viestiin, vaikka ne kaikki toki luin ja olin tosi kiitollinen. Välttelin kaikkia sosiaalisia medioita. Nukuin vain paljon ja olin. Olisin oikeastaan halunnut pelata lisää, kun se oli se juttu jossa olin yhä hyvä. Olin kuitenkin niin loppu fyysisesti, että urheilu olisi ollut jopa vaarallista. Joten sen sijaan vietin rentoa aikaa kavereiden kanssa. Halusin kaiken olevan hyvin. Ja kaikkihan on hyvin.

Ne oli ehkä vaikeita päiviä, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Olinhan tiennyt jo pitkään, että näinkin voisi käydä. Tiesin myös, etten luovuttaisi, vaikka mitä kävisi.

Vuosi oli äärimmäisen rankka, mutta tekisin sen kaiken uudestaan. Menisin uudestaan läpi sen saman myllyn, vaikka se ei aina ollutkaan kivaa stressin ja rasituksen ollessa äärimmillään. Mutta mikään ei voita sitä onnistumisen tunnetta ja itsensä ylittämistä. Haluan edelleenkin pelata ja onnistua. Toivon vielä saavani sen mahdollisuuden.

Kuukauden parhaita postauksia:

Q&A - Vastailin joihinkin usein kysyttyihin kysymyksiin elämästäni ja suunnitelmistani.

Just one chapter of the story - Oli ansoja ja jekkuja, oli vaikeita hetkiä. Mutta lopulta kuitenkin kaikki oli hyvin.

May 2016

I got back to Finland and I was so exhausted. I didn't have the energy to reply anyone's message anymore although I read all of them of course and felt so grateful. I tried to avoid all the social medias. I just slept a lot and didn't do much. I actually really wanted to play more, as it was the thing that I was good at. But I was just so exhausted physically that it would've been dangerous to distress my body any more. So I spent a lot of time with my friends. I wanted everything to be fine. And everything is fine.

Those were maybe tough days but on the other hand they were not. I had known right from the start that it could end up like that. I also knew that I wouldn't give up no matter what.

The year was extremely tough but I would do it all again. I would go through the same things, although it wasn't always fun with all the stress and pressure. But there's just nothing better than the feeling of winning and breaking your own limits. I still want to play and be successful. I hope I will get the chance.

Best posts of the month:

Q&A - I answered some questions about my life and my plans

Just one chapter of the story - There were ups and downs, it was hard at times. But in the end it was all just fine.


Siinäpä se, sellainen oli mun tieni kohti Rioa. Olen niin iloinen, että tein kaiken tämän sekä super kiitollinen joka ikisestä hetkestä.

So that was my road to Rio. I'm happy that I did it and grateful for every moment.

xxx
Airi