maanantai 29. elokuuta 2016

The next 29 hours...

English version below...

Moi!

Ihan alkuun anteeksi kuvattomasta postauksesta ja tämä näyttää muutenkin oudolta. Istun Rio de Janeiron lentokentällä ja mulla on maailman suurimmat tekniset ongelmat käynnissä! No mutta, lupaan postailla myöhemmin paljon kuvia Brasiliasta. Toivon kuitenkin saavani vihdoin edes tämän eilen naputtelemani tekstin ulos...

Raahauduin juuri painavan laukun kanssa juna-asemalle ja hyppäsin junaan. Tästä lähtee reissu kohti Brasiliaa ja paikkaa nimeltään Iguassu Falls. Mun kisakausi starttaa siis hieman eksoottisemmassa paikassa sellaisilla leveysasteilla, joille päästäkseen on lennettävä kolme lentoa. Laskeskelin tässä, että ovelta ovelle matka kestää noin 29 tuntia. Mutta se ei haittaa ollenkaan, koska nyt mulla on aikaa rentoutua, lukea, katsella leffoja ja muuten vain haaveilla.


Viimeisimmästä kisasta on nyt kulunut noin kaksi kuukautta ja se tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu, etten enää edes muista, mitä siellä kisoissa pitikään tehdä. Tämä kahden kuukauden ikuisuus on kuitenkin varmasti tehnyt hyvää, kun on ollut kunnolla aikaa treenata kovaa ja paljon, kehittyä ja muuttaa asioita pelissä. Nälkä päästä kisaamaan on suuren suuri, mutta toisaalta jännittää tavallista enemmän. Mun pelissä on uusia asioita, tekniikkaa on hiottu ja en ole aivan varma kaikesta ihan vielä. Onneksi asenne ja into kuulemma korvaavat puuttuvan älyn, joten eiköhän ne korvaa puuttuvia taitojakin!


Asenteesta ja innosta pääsenkin hienosti jatkamaan siihen, miten vaativa tällainen pitkä treenijakso ilman kisoja voi olla henkisesti. Tai ainakin itse joudun tekemään paljon enemmän ajatustyötä. Haluan nimittäin aina tähdätä johonkin täysillä, enkä vain treenata treenaamisen ilosta. Vihaan sellaisia ihan kivoja treenejä, joiden jälkeen on mukava olo, kun tuli hiki ja juostiin ympäriinsä. Mä haluan aina ajatella, oppia ja kehittyä joka treenissä. Pitkän treenijakson aikana kisafiilis ja voittamisen taito helposti katoaa ja homma saattaa mennä juurikin sellaiseksi ihan kivaksi palloiluksi. Siksi on tärkeää pitää mielessä tavoitteet ja suunnitelmat ja oikeasti puskea itseään vähän enemmän.


Kaiken lisäksi olen kärsinyt pienestä väsymyksestä ja kroppa ei ole koko aikaa ollut se mun paras kaveri. Onneksi kaikki tuntuu nyt taas paremmalta, enkä toivottavasti joudu enää vakuuttelemaan valmentajalleni, että syön kyllä tarpeeksi. Joku ehkä nyt miettii, että eihän varsinkaan tyttöjen kokoa saisi kommentoida, mutta mun mielestä mun valmentaja saa kertoa mulle, että olisi hyvä olla nopeampi, vahvempi, kestävämpi - tai sitten isompi tai pienempi. Ominaisuuksiahan ne on kaikki.


Vaikka kaikki ei olekaan ollut super helppoa viimeisinä viikkoina, olen todella tyytyväinen. Olen tehnyt jokaisen treenin ja tehnyt ne kunnolla. Mun valmentaja vaatii aika paljon ja se tuntuu välillä raskaalta, mutta tiedän hänen olevan lopulta oikeassa. Jos en olisi keskittynyt, tsempannut ja pohtinut taktisia kuvioita joka treenissä, en olisi kehittynyt yhtä paljon ja en olisi näin valmis kisoihin. Nyt se kova työ on tehty ja saan mennä ja nauttia, toivon mukaan myös voittaa ja onnistua. Tiedän ansaitsevani sen, enkä malta odottaa sitä tunnetta!


Mun pelit Brasiliassa alkavat todennäköisesti vasta torstaina, kiitos pienen kaavion ja vähäisen osallistujamäärän. Ensimmäisen kierroksen vastus on minulle tuntematon brasilialainen, saa nähdä mitä sieltä tulee. Tuloksia ja muita voi seurata TÄÄLLÄ (ne ei kai vielä ole siellä, mutta varmasti on viimeistään huomenna illalla team managers' meetingin jälkeen). Päivittelen taas tuloksia, kun ehdin. Nyt alan nauttia tästä matkan teosta! Pitäkää mulle peukkuja ja toivokaa lyhyitä passintarkastusjonoja, hyvää leffavalikoimaa lentokoneessa sekä edes melkein herkullisia lentokoneaterioita!


xxx
Airi



Hello!


Me and my heavy bag just made it succesfully to the train station and jumped on a train. The final destination of this trip is Brazil and a place called Iguassu Falls. I'm starting my season in a bit more exotic place which is located somewhere very far, three flights away from here. I just calculated that from door to door this trip is gonna take around 29 hours. But that's just fine since now I have time to relax, read, watch movies and just dream myself away.


It's been approximately two months since my last tournament and it feels like forever. I feel like I don't even remember what I'm supposed to do in a situation called 'a tournament'. However, I'm sure this forever of two months has been a good thing for my game as I've had lots of time to train hard and develop my skills. I'm hungry to compete again but on the other hand I'm also more nervous than usually. There are new things going on in my game and my mind, and I'm not 100% sure about everything quite yet. Luckily I've heard that attitude and enthusiasm can make up for


Talking about attitude and enthusiasm, this kind of training period without any tournaments can be mentally challenging. At least for me it is and I feel like I need to work a lot harder mentally. I always want to have a goal for what I'm doing and not just go and train something. I hate those training sessions that are quite nice and afterwards you feel like 'yeah this was a nice training, I'm sweaty and it was nice to run around'. I want to think, learn and develop every single time. During a long training period it's easy to forget how it feels like to play a tournament and play for winning. That's why it's important to push yourself a bit more mentally.


On top of everything I've been struggling with tiredness and haven't felt like my body is my best friend. Luckily everything seems to be working much better now and I hope I don't need to tell my coach anymore that 'yes, I promise I'm eating enough'. Someone might think now that it's not okay to say something like that, especially not to a girl, but for me it's totally fine that my coach tells me that he thinks that I should be faster, stronger - or then bigger or smaller.


Altough everything hasn't been super easy lately, I feel very happy now. I have done every single training and done it very well. My coach is quite demanding and it's sometimes tough but I know and I trust that he's right. Without all the focusing, pushing and thinking about the tactical stuff in every training I wouldn't have develop this much and I wouldn't feel so ready for the tournament. I've done all the hard work and I can go and enjoy, hopefully also win and succeed. I know I deserve it now and I can't wait for that feeling!


My first match in Brazil will probably be on Thursday, thanks to the small number of players. My first opponent is a Brazilian girl who I don't know, we will see what happens. Results and all that can be found HERE (I'm not sure if they have updated the page yet but they should do latest tomorrow evening after the team managers' meeting). I will keep you updated how it goes as good as I can.  Now it's time to enjoy traveling! Keep your thumbs up for me to have short passport control queus, good movie selections on the flights and at least almost delicious airplane meals!


xxx
Airi

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Mitä kuuluu? What's up?

Moi!

Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää! 

En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisiani tänne, mutta nyt on sen aika. Mua on vaivannut kirjoittamisen suhteen henkinen lukko, sellainen tyhmän turha ajatus, että "mitä ne ajattelee, jos sanon ja teen näin". Tässä kesän aikana on tullut käytyä läpi tunteita laidasta laitaan. Tutuksi on tullut niin se järjettömän epävarmuuden täyttämä laita kuin myös se kovin pakahduttavan onnellinen laita. Nyt mä haluan kertoa kaiken mun kesästä - kaikesta iloisesta ja vähän niistä epävarmuuksistakin.

Tiedän, että moni piti pitkän tauon olympiakarsinnan päätyttyä toukokuun alussa. Se on täysin ymmärrettävää ja fiksuakin varmasti. Vuosi oli raskas ja on ihan okei, että se olkapäällä normaalisti istuva ja tiukkoja käskyjä huuteleva motivaatioukkeli haluaa karata lomalle. Niin kävi minullekin. Unelmani ja suunnitelmani eivät suinkaan päättyneet Rioon, vaan mulla on koko ajan ollut isompi suunnitelma. Rion piti olla vain yksi välietappi. Sitä en kuitenkaan saavuttanut ja yhtäkkiä suunnitelman jatkaminen ja peruskuntokauden aloittaminen tuntuikin hirveän raskaalta. Ei kiinnostanut juosta pk-lenkkejä ja intervalleja, tai tehdä kovia ja hapottavia lajitreenejä. Kysyin kuitenkin itseltäni, että "mitä haluan tehdä elämässäni juuri nyt?". Vastaus oli helppo: pelata sulkapalloa huipputasolla. Seuraava kysymys oli, että "mitäs nyt sitten pitää tehdä?" Ja vastaus oli yhä edelleen hyvin yksinkertainen: treenata, niinkuin huipputason pelaaja. Niinpä pidin olympiakarsinnan jälkeen vain viikon loman ja sitten jatkoin treeniä. Halusin näyttää, etten ikinä luovuta pettymyksistä huolimatta. Päätin, että teen hyvän peruskuntokauden täysillä. Päätin, että joko mä juoksen tai sitten mä itken ja juoksen.


Jos nyt täysin rehellisiä ollaan, niin välillä mä oikeasti itkin ja juoksin. Kerran istuin puoli tuntia eteisen lattialla lenkkarit jalassa, kun en olisi halunnut lähteä juoksemaan yksin metsään intervalleja. Pohdin siinä, että kun en päässyt Rioon niin tuskin mä osaan enää juostakaan. Tämä logiikka ei ehkä ollut kovinkaan vahva, mutta onneksi mun sisäinen tahto on sitäkin vahvempi. Sitä tahtoa on kiittäminen siitä, että lopulta aina menen ja juoksen 110% teholla, vaikka se 100% voisi joskus riittää. Mutta kun ei mikään riitä, kun on jääräpää. Eihän se ole mukavaa touhua, kun sattuu niin järjettömästi, jalkoja hapottaa, keuhkot on tulessa ja sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos. Jälkeenpäin on kuitenkin aina voittajafiilis, ja sitten on hyvä jakaa instagramissa kuva hästägillä #juokseminenonparasta.


Motivaatioon on vaikuttanut osaltaan myös järjetön epävarmuus omasta kunnostani. Olympiakarsintavuoden aikana kisoja oli jatkuvalla syötöllä ja on selvää, ettei siinä pyörityksessä pysty tekemään kovaa treeniä ja kehittämään fysiikkaa. Fysiikan ylläpitoa ei auttanut sekään, että matkustin jatkuvasti ympäri maailmaa aikavyöhykkeeltä toiselle, söin usein olosuhteiden pakosta vähän miten sattuu, nukuin jetlagin kourissa huonosti ja stressasin ja jännitin koko ajan. Tottakai yritin parhaani mukaan pitää kropasta ja kunnosta huolta, mutta oli tärkeintä keskittyä kisoihin eikä fyysisten ominaisuuksien kehittämiseen.



One EXTREMELY unfit girl foam rolling here... Or maybe my mind is just playing tricks on me sometimes
On siis tullut kerran jos toisenkin valiteltua sitä, että kunto on huono ja olen niin heikko. Toisaalta tulokset kertovat jotain vähän muuta kuin oma pääni. Yhtenä aikaisena aamuna Tanskassa, keskellä kovaa treeniviikkoa, valmentaja ilmoitti, että nyt juostaan Cooperin testi. Siitä sitten ilman sen suurempia pohdintoja painelin 3100 metriä, mikä on kai ihan kohtuullinen suoritus tällaiselle ei-juoksijalle. 10x400m intervallit juoksen keskiarvolla 80 sekuntia, kyykkään helposti sata kiloa, nostan penkistä 5x56kg ja saan muutaman leuankin vedettyä. Ja mikä tärkeintä, peli kulkee ja kentällä on vahva olo. Ongelma on siis kai lähinnä pään sisällä - turha epävarmuus, ole kiltti ja mene pois!

Touko- ja kesäkuun painoin kaikesta huolimatta läpi täysillä treenaten, ensin Suomessa ja sitten Tanskassa. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla pääsin taas kisaamaan. Se oli super kivaa ja todellakin sieltä tunneskaalan iloisimmalta laidalta! Matkasin junalla Venäjälle Pietariin White Nights -
kisaan ja halusin kovasti pärjätä siellä näyttääkseni sen, etten luovuta. En tiedä, kenelle piti taas todistaa ja mitä, mutta hyvin se silti meni. Ensimmäisellä kierroksella voitin helposti karsinnasta tulleen valkovenäläisen tytön. Toisella kierroksella piti tulla vastaan kova turkkilainen, Riossa nyt pelaava Özge Bayrak. Olin katsellut ja analysoinut hänen peliään jo etukäteen, mutta hän hävisikin intialaiselle tytölle ensimmäisellä kierroksella. Minulle tulikin siis vastaan intialainen, mutta pelasin todella hyvin ja voitin suoraan kahdessa erässä. Pääsin puolivälieriin ja se oli hyvä tulos noin kovatasoisessa kisassa. Puolivälierässä hävisin vietnamilaiselle pelurille, mutta ihan hyvää tekemistä oli sekin matsi. Kokonaisuutena kisasta jäi loistava fiilis, sain paljon lisää itsevarmuutta ja motivaatio nousi yhtäkkiä taivaisiin!
Happy girl and happy coach after "we" reached the quarter finals!
But after the quarter final me and Luka were not quite so happy anymore...hehe
Venäjän kisan jälkeen kaikki onkin ollut astetta helpompaa. Olen uskonut enemmän itseeni, tehnyt paljon hyviä treenejä, päässyt pelaamaan kovia matseja, nukkunut päikkäreitä maailman parhaassa kainalossa ja suunnitellut tulevaa kautta innolla. Aloitan pian opiskelut avoimessa yliopistossa, pääsen pelaamaan Odensen joukkueeseen Tanskan korkeimmalle liigatasolle ja kisakauden avauskin on jo parin viikon päästä. Vähän muitakin uusia kuvioita olen suunnitellut ja olen innoissani tulevasta! On ihanaa, että tänä vuonna kaikki ei tule olemaan niin hullunmyllyä ja mun ajatuksiini mahtuu muutakin kuin sulkapallo ja Rio. On aikaa myös opiskella sekä olla enemmän läsnä kavereille, perheelle ja poikaystävälle.

Ja arvatkaa mitä? Tasan kahden viikon päästä lähden Brasiliaan! Aloitan kisakauteni siellä GP-kisalla, sillä valmentajan kanssa päädyttiin tähän ratkaisuun hyvien ranking-pisteiden toivossa. Arpa on ulkona ja se näyttää melko hyvältä, joten riski saattoi olla ihan kannattava. Tämä tulee kuitenkin todennäköisesti olemaan ainoa kaukomatkailuni pitkään aikaan, sillä tarkoituksena on pelata vain Euroopan kisoja ennen joulua. Takaraivossa kutkuttaisi yltäminen ensi vuoden MM-kisoihin, mutta saa nyt nähdä...

Kaiken kaikkiaan mulla menee oikein hyvin. Blogitauko ei siis johtunut siitä, että sulkapallourani olisi olympiapettymyksen jälkeen kuopassa, vaan ihan jostain muusta. Itse asiassa tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin yhtäkkiä olla ylpeä siitä, miten hyvin olen treenannut koko kesän. Olen hyvässä kunnossa ja valmiina tulevaan kauteen. Intohimo urheilua kohtaan on kovin suuri ja haaveita on paljon.

Ja mitä bloggaamiseen tulee, niin jatkan kyllä ehdottomasti! Kirjoittamista on ollut ikävä ja haluan jatkaa tätä tarinaa. Joten te kuulette musta kyllä jatkossakin, lupaan sen!

xxx
Airi

Ps. Tässä vielä pari videopätkää kesän treeneistä. Näitä postailen enemmän varmaan jatkossa mun Facebookin urheilijasivulla, joka löytyy TÄÄLTÄ.:)