sunnuntai 14. elokuuta 2016

Mitä kuuluu? What's up?

Moi!

Mitä sulle kuuluu? Mulle kuuluu hyvää! 

En ole hetkeen kirjoitellut kuulumisiani tänne, mutta nyt on sen aika. Mua on vaivannut kirjoittamisen suhteen henkinen lukko, sellainen tyhmän turha ajatus, että "mitä ne ajattelee, jos sanon ja teen näin". Tässä kesän aikana on tullut käytyä läpi tunteita laidasta laitaan. Tutuksi on tullut niin se järjettömän epävarmuuden täyttämä laita kuin myös se kovin pakahduttavan onnellinen laita. Nyt mä haluan kertoa kaiken mun kesästä - kaikesta iloisesta ja vähän niistä epävarmuuksistakin.

Tiedän, että moni piti pitkän tauon olympiakarsinnan päätyttyä toukokuun alussa. Se on täysin ymmärrettävää ja fiksuakin varmasti. Vuosi oli raskas ja on ihan okei, että se olkapäällä normaalisti istuva ja tiukkoja käskyjä huuteleva motivaatioukkeli haluaa karata lomalle. Niin kävi minullekin. Unelmani ja suunnitelmani eivät suinkaan päättyneet Rioon, vaan mulla on koko ajan ollut isompi suunnitelma. Rion piti olla vain yksi välietappi. Sitä en kuitenkaan saavuttanut ja yhtäkkiä suunnitelman jatkaminen ja peruskuntokauden aloittaminen tuntuikin hirveän raskaalta. Ei kiinnostanut juosta pk-lenkkejä ja intervalleja, tai tehdä kovia ja hapottavia lajitreenejä. Kysyin kuitenkin itseltäni, että "mitä haluan tehdä elämässäni juuri nyt?". Vastaus oli helppo: pelata sulkapalloa huipputasolla. Seuraava kysymys oli, että "mitäs nyt sitten pitää tehdä?" Ja vastaus oli yhä edelleen hyvin yksinkertainen: treenata, niinkuin huipputason pelaaja. Niinpä pidin olympiakarsinnan jälkeen vain viikon loman ja sitten jatkoin treeniä. Halusin näyttää, etten ikinä luovuta pettymyksistä huolimatta. Päätin, että teen hyvän peruskuntokauden täysillä. Päätin, että joko mä juoksen tai sitten mä itken ja juoksen.


Jos nyt täysin rehellisiä ollaan, niin välillä mä oikeasti itkin ja juoksin. Kerran istuin puoli tuntia eteisen lattialla lenkkarit jalassa, kun en olisi halunnut lähteä juoksemaan yksin metsään intervalleja. Pohdin siinä, että kun en päässyt Rioon niin tuskin mä osaan enää juostakaan. Tämä logiikka ei ehkä ollut kovinkaan vahva, mutta onneksi mun sisäinen tahto on sitäkin vahvempi. Sitä tahtoa on kiittäminen siitä, että lopulta aina menen ja juoksen 110% teholla, vaikka se 100% voisi joskus riittää. Mutta kun ei mikään riitä, kun on jääräpää. Eihän se ole mukavaa touhua, kun sattuu niin järjettömästi, jalkoja hapottaa, keuhkot on tulessa ja sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos. Jälkeenpäin on kuitenkin aina voittajafiilis, ja sitten on hyvä jakaa instagramissa kuva hästägillä #juokseminenonparasta.


Motivaatioon on vaikuttanut osaltaan myös järjetön epävarmuus omasta kunnostani. Olympiakarsintavuoden aikana kisoja oli jatkuvalla syötöllä ja on selvää, ettei siinä pyörityksessä pysty tekemään kovaa treeniä ja kehittämään fysiikkaa. Fysiikan ylläpitoa ei auttanut sekään, että matkustin jatkuvasti ympäri maailmaa aikavyöhykkeeltä toiselle, söin usein olosuhteiden pakosta vähän miten sattuu, nukuin jetlagin kourissa huonosti ja stressasin ja jännitin koko ajan. Tottakai yritin parhaani mukaan pitää kropasta ja kunnosta huolta, mutta oli tärkeintä keskittyä kisoihin eikä fyysisten ominaisuuksien kehittämiseen.



One EXTREMELY unfit girl foam rolling here... Or maybe my mind is just playing tricks on me sometimes
On siis tullut kerran jos toisenkin valiteltua sitä, että kunto on huono ja olen niin heikko. Toisaalta tulokset kertovat jotain vähän muuta kuin oma pääni. Yhtenä aikaisena aamuna Tanskassa, keskellä kovaa treeniviikkoa, valmentaja ilmoitti, että nyt juostaan Cooperin testi. Siitä sitten ilman sen suurempia pohdintoja painelin 3100 metriä, mikä on kai ihan kohtuullinen suoritus tällaiselle ei-juoksijalle. 10x400m intervallit juoksen keskiarvolla 80 sekuntia, kyykkään helposti sata kiloa, nostan penkistä 5x56kg ja saan muutaman leuankin vedettyä. Ja mikä tärkeintä, peli kulkee ja kentällä on vahva olo. Ongelma on siis kai lähinnä pään sisällä - turha epävarmuus, ole kiltti ja mene pois!

Touko- ja kesäkuun painoin kaikesta huolimatta läpi täysillä treenaten, ensin Suomessa ja sitten Tanskassa. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla pääsin taas kisaamaan. Se oli super kivaa ja todellakin sieltä tunneskaalan iloisimmalta laidalta! Matkasin junalla Venäjälle Pietariin White Nights -
kisaan ja halusin kovasti pärjätä siellä näyttääkseni sen, etten luovuta. En tiedä, kenelle piti taas todistaa ja mitä, mutta hyvin se silti meni. Ensimmäisellä kierroksella voitin helposti karsinnasta tulleen valkovenäläisen tytön. Toisella kierroksella piti tulla vastaan kova turkkilainen, Riossa nyt pelaava Özge Bayrak. Olin katsellut ja analysoinut hänen peliään jo etukäteen, mutta hän hävisikin intialaiselle tytölle ensimmäisellä kierroksella. Minulle tulikin siis vastaan intialainen, mutta pelasin todella hyvin ja voitin suoraan kahdessa erässä. Pääsin puolivälieriin ja se oli hyvä tulos noin kovatasoisessa kisassa. Puolivälierässä hävisin vietnamilaiselle pelurille, mutta ihan hyvää tekemistä oli sekin matsi. Kokonaisuutena kisasta jäi loistava fiilis, sain paljon lisää itsevarmuutta ja motivaatio nousi yhtäkkiä taivaisiin!
Happy girl and happy coach after "we" reached the quarter finals!
But after the quarter final me and Luka were not quite so happy anymore...hehe
Venäjän kisan jälkeen kaikki onkin ollut astetta helpompaa. Olen uskonut enemmän itseeni, tehnyt paljon hyviä treenejä, päässyt pelaamaan kovia matseja, nukkunut päikkäreitä maailman parhaassa kainalossa ja suunnitellut tulevaa kautta innolla. Aloitan pian opiskelut avoimessa yliopistossa, pääsen pelaamaan Odensen joukkueeseen Tanskan korkeimmalle liigatasolle ja kisakauden avauskin on jo parin viikon päästä. Vähän muitakin uusia kuvioita olen suunnitellut ja olen innoissani tulevasta! On ihanaa, että tänä vuonna kaikki ei tule olemaan niin hullunmyllyä ja mun ajatuksiini mahtuu muutakin kuin sulkapallo ja Rio. On aikaa myös opiskella sekä olla enemmän läsnä kavereille, perheelle ja poikaystävälle.

Ja arvatkaa mitä? Tasan kahden viikon päästä lähden Brasiliaan! Aloitan kisakauteni siellä GP-kisalla, sillä valmentajan kanssa päädyttiin tähän ratkaisuun hyvien ranking-pisteiden toivossa. Arpa on ulkona ja se näyttää melko hyvältä, joten riski saattoi olla ihan kannattava. Tämä tulee kuitenkin todennäköisesti olemaan ainoa kaukomatkailuni pitkään aikaan, sillä tarkoituksena on pelata vain Euroopan kisoja ennen joulua. Takaraivossa kutkuttaisi yltäminen ensi vuoden MM-kisoihin, mutta saa nyt nähdä...

Kaiken kaikkiaan mulla menee oikein hyvin. Blogitauko ei siis johtunut siitä, että sulkapallourani olisi olympiapettymyksen jälkeen kuopassa, vaan ihan jostain muusta. Itse asiassa tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin yhtäkkiä olla ylpeä siitä, miten hyvin olen treenannut koko kesän. Olen hyvässä kunnossa ja valmiina tulevaan kauteen. Intohimo urheilua kohtaan on kovin suuri ja haaveita on paljon.

Ja mitä bloggaamiseen tulee, niin jatkan kyllä ehdottomasti! Kirjoittamista on ollut ikävä ja haluan jatkaa tätä tarinaa. Joten te kuulette musta kyllä jatkossakin, lupaan sen!

xxx
Airi

Ps. Tässä vielä pari videopätkää kesän treeneistä. Näitä postailen enemmän varmaan jatkossa mun Facebookin urheilijasivulla, joka löytyy TÄÄLTÄ.:)


8 kommenttia:

  1. Hyvä Airi. Sinulla on katse terveellä tavalla tulevaisuudessa, joten luota vahvasti itseesi ja tekemisiisi. Tsemppiä! ALM

    VastaaPoista
  2. Airin sulkapallokoulu - Wow ;-DDD Katon tuon vielä kertaalleen... ja sitten pelaan tollai heti tänään illalla ;-DDD Mut hei, hienoo kuulla susta taas jälleen, Airi ;-) Tsemiä ja kaikkea hyvää ;-!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah ei muuta kuin kokeilemaan! ;) kiitti paljon!

      Poista
    2. No ei se ihan aivan tollai menny sit ehkä kummiskaan... Mut mä katon ton videon viel uudestaan, niin sitte lähtee ;-DDD ps.Iguassu Falls. Pari fotoo please...











      Poista
    3. No ei muuta kuin uutta yritystä sitten vain! Ja joo Iguassu Falls oli mahtava, kuvia tulee ihan pian! ;)

      Poista
  3. Kiva lukea taas kuulumiset :)

    Tsemppiä ensi viikon kisoihin, pääsetkin pitkästä aikaa kaukomaille! Jännä, että GP-tason kisassa on vain 17 osallistujaa ... mutta eihän se meitä haittaa :) Onnea matkaan!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä taitaa ollakin sitten ainoa kaukomatka vähään aikaan... Ja joo, todella kummallisen vähäinen osallistujamäärä ja tasokaan ei päätä huimaa. Mutta tätä vähän toivottiinkin ja siksi otin riskin ja lähdin! Nyt vain täytyy sitten pärjätä :)

      Poista