perjantai 4. marraskuuta 2016

I must admit, I'm tired

English version below...

Moi!

Super hyvän syksyn ja alkukauden jälkeen on nyt näköjään vuorossa pieni kuoppa. Tai sellainen kevyt ahdistus, väsymys ja stressi. Mutta älkää jooko huolestuko ollenkaan, koska paino on todellakin sanoilla pieni ja kevyt!

Mun syksy on mennyt todella hyvin. Olen onnistunut melkeinpä jokaisessa kisassa ja tunnen kehittyneeni paljon pelillisesti. Olin myös viime viikolla ensimmäistä kertaa urallani 50 parhaan joukossa maailmassa, kun sijoitus maailmanrankingissa oli tasan 50. Kaikki on siis loistavasti, enkä paljon enempää itseltäni voi juuri nyt vaatia. Täytyy myös ymmärtää, ettei kaikki voi koko aikaa mennä täydellisesti ja jokainen meistä väsähtää ja epäonnistuu joskus.


Kirjoitin Denmark Openin jälkeen tarvitsevani hieman lepoa. Kerroin ottavani ainakin kaksi tai kolme päivää huilia, mutta arvatkaa otinko? No en! Olen ennenkin myöntänyt olevani hieman yli-innokas treenien suhteen ja liiankin tunnollinen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Oli vaan niin kivaa taas pelata ja treenata, joten siitä se ajatus sitten lähti. Muutama päivä menikin iloisen onnellisessa flow-tilassa, kunnes viikko sitten tiistaina kana maistui hieman oudolta ja sitten nukuinkin vuorokauden putkeen kovin kalpeana ja vatsa kipeänä (ei mennä yksityiskohtiin tämän enempää). Onneksi olo helpotti pian ja torstaina pääsin lähtemään Unkariin täysissä fyysisissä voimissa. Henkinen puoli olikin sitten asia erikseen...

En oikein tiedä, miten tämän pukisi sanoiksi, mutta jokin pieni juttu puuttui Unkarissa. Ei ollut täydellisen itsevarma ja luottavainen olo. Mua ahdisti se, että siellä pelattiin 11 pisteen eriä, koska on tämä typerä uuden pistelaskusysteemin kokeilu. Jotenkin olin vähän niinkuin puoliksi läsnä, tai no paljon enemmän kuin puoliksi, mutten täysillä kuitenkaan. Kyllä mä halusin hirveästi pelata hyvin, mutta kun en jotenkin jaksanut. Keskittyminen ei pysynyt kasassa millään ja mieli tavallaan romahteli. Huh, mikä selitys, mutta suunnilleen tältä musta tuntui.

I tried so hard to cheer myself up with my pink t-shirt and all... But no, something was still not there.
Mä pelasin kaksi peliä ihan okei. Voitin ensimmäisellä kierroksella unkarilaisen Daniella Gondan 11-7, 12-10, 12-10. Toisella kierroksella puolestaan voitin Tshekin Katerina Tomalovan 11-7, 12-10, 11-9. Molemmat pelit olivat hieman sellaista seilaulua, olin tappiolla lähes jokaisessa erässä, kunnes käskin itseni tsempata ja keskittyä. Onnistuin aina nousemaan, kunnes keskittyminen taas lähti jonnekin ihan muualle. Ihme kyllä en lopulta hävinnyt erääkään noissa matseissa, vaikka olin tappiolla muun muassa 0-5, 5-9 ja 9-10.

Pääsin siis puolivälieriin ja vastaan tuli Bulgarian Mariya Mitsova. Jälleen kerran meinasin seilailla ajatuksieni kanssa, mutta voitin ensimmäisen ja toisen erän 11-9. Sitten tapahtui jotain ihan hirveää, mitä mulle ei ole koskaan tapahtunut. Mä johdin kolmatta erää 10-1 ja hävisin. En halua oikeastaan enempää avata tätä, koska mua hävettää ja harmittaa edelleen, mutta hävisin sitten sen matsin viidessä erässä.

Mun tapa käsitellä kisapettymyksiä on yleensä aika yksinkertainen: lenkkarit jalkaan ja juokse! Mä en tiedä onko se siksi, että urheilu antaa niitä jotain endorfiini-hyväolo-hormoni-höpönlöpöjä vai siksi, että fyysisesti väsyminen ja pieni paha olo on jotenkin hyvä rangaistus. Kuulostaa todella dramaattiselta ja vähän hullulta, mutta mun mielestä juokseminen ei kuitenkaan ole kovin vaarallinen ratkaisu, jos se kerran helpottaa.

Mun piti jatkaa Unkarista suoraan Saksaan kisaamaan, mutta mä en vain halunnut. Halusin kovasti haluta, mutta pää ei vain jaksanut. Olisin varmasti pystynyt tsemppaamaan ja psyykkaamaan itseni, mutta en olisi pystynyt silti huippusuoritukseen, joten ei se olisi ollut fiksua. Kyseessä kun ei kuitenkaan ollut kauden tärkein kisa.

One of those days alone in a hotel room when all you can do is taking selfies!
Tunnollisena tyttönä olin tietysti pettynyt tähän ratkaisuun. Miten mä voin muka olla väsynyt, kyllähän mun pitää jaksaa! Jos kuitenkin katsoo rehellisesti faktoja, niin tilanne on tämä: koko viime kausi oli yksi hullunmylly, pidin sen jälkeen viikon loman, jatkoin heti todella kovaa treenaamista, heinäkuussa oli kisa Venäjällä ja super kovaa treeniä, elokuussa kisa Brasiliassa, heti perään oli liigapeli, sitten kisa Belgiassa, kiireinen viikko Suomessa, pari liigapeliä, kisa Hollannissa, Denmark Open, heti perään Unkariin... Missään vaiheessa ei ole ollut taukoa, koska ei siihen ole ollut pakottavaa syytä, kuten sairastumisia tai vammoja. Jossain vaiheessa se seinä tulee väkisinkin vastaan, vaikka joskus voisi lopettaa juoksemisen ennen sitä seinää.

Mä huomaan nyt, että kroppa ei oikein palaudu treeneistä. Väsyttää, stressaa, on vaikea rentoutua ja ei saa unta yksin ollessaan. Itkettää onnesta ja itkettää surusta vuorotellen. Mutta kun mä katson tuloksiani ja kaikkea edistymistä viimeisen puolen vuoden ajalta, niin onhan se myös sen arvoista. Nyt vain on annettava itselleen hetki aikaa ja sitten on taas kivointa ikinä. Eikä sen hetken tarvitse edes olla montaa päivää, jos otan sen nyt ennen kuin tilanne lähtee lapasesta.

Kaikki on siis edelleen oikein hyvin, en tarvitse sääliä eikä musta saa huolestua. Mä tarvitsen vain muutaman päivän huilia, siinä kaikki. Halusin vain kertoa syyn sille, etten ole Saksassa kisoissa sekä olla jälleen kerran avoin siitä, että välillä tulee pieniä kuoppia. Nyt mä keitän kupin teetä, pistän leffan pyörimään ja hautaudun peiton alle pehmolelunallen kanssa. Viimeiset viisi kuukautta olen aina painanut tähän aikaan viikosta kovaa treeniä, joten tänään saan vain olla.

xxx
Airi
And I'm gonna make it well!
In English:

After some very good and very busy months I've come to a point where I need to admit that I'm tired. I've done very well, developed a lot and made some good results during the last months but we all have our limits. However, there's no need to worry, it's normal to feel like this and I'm fine with it.

After Denmark Open I said I needed some rest. I planned to take at least two or three days off but then I didn't. As I've told before, I'm sometimes a bit too eager to practice and practice all the time and I just felt like I wanted to play and train. Everything went perfectly well for some days but then my chicken had a bit strange taste and I ended up sleeping one whole day feeling sick (let's not go more into details here...). Luckily I got better soon and I felt physically ready for Hungarian International.

I made it to the quarter finals in Hungary although something was missing in my head. I wanted to play well, I wanted to do my very best, but I just didn't have it in me. It was hard to focus on court, my head was not totally there and I just felt......yeah, tired. In the quarter finals I messed up so badly that I can't even understand it. With the new trial scoring system we played until 11 points best of 5 sets and I lost after leading 10-1 and having 9 match points. I don't really feel like writing more about it as I still feel embarrassed and sad about it.

After the match I just did what I always do when I'm disappointed - I went out for a run. I don't know if it's the endorphin-makesyoufeelgood-hormones-whatever or if it's a good physical punishment for me, but running always makes me feel better. It's kind of crazy and I know it but then again, I don't think it's very dangerous to run if it helps.

I was supposed to continue to Germany for Bitburger Open straight from Hungary but I just didn't want to. I really wanted to want it but my head just couldn't take it. I know I could have pushed myself but I wouldn't have played my best game so what's the point to go then? It was not the most important tournament for me anyway.

I'm a hard-working girl and I always want to do my best and of course I was disappointed with my decision. How can I be tired, I should be able to do it! Looking back at the last months, I need to admit that it's been a bit crazy. The whole Olympic qualification year, one week break after that, then a lot of hard training the whole summer, tournaments in Russia, Brazil, Belgium, The Netherlands, Denmark and Hungary, a few league matches, a lot of training... I didn't have any break at any point since there was no need for that. And now I've reached my limits once again and I need to stop and breath for a while.

I can feel that my body is not recovering so well anymore. It's also hard to relax, hard to sleep when I'm alone and I feel a bit stressed all the time. I start crying easily, also about the happiest things. But when I think about what I've achieved during the last few months, I feel like it's all worth it.

So now I just need to rest for a while. And it doesn't even need to be many days if I do it now before it goes any further. I don't want anyone to worry about me or anything, I just wanted to tell the reason for why I'm not in Germany and also be honest about all my ups and downs once again. So the plan for today is watching a good movie and chilling in my warm bed with a good cup of tea. For so many months I've always been training hard at this time of the week so now it's time to relax.

xxx
Airi