perjantai 26. toukokuuta 2017

Destination number 35 and thoughts about traveling


New Zealand
Idea tähän postaukseen lähti siitä, että tänään on perjantai ja se tarkoittaa mulle väsymystä. Fyysinen kovasta treenaamisesta johtuva väsymys on ihmeellinen asia siksi, että se saa pään ihan sekaisin. Olo on joko euforinen ja yli-ihana, täysin voimaton ja masentunut tai sitten noita kahta vuorotellen. Harvoin kuitenkaan kovan rääkkiviikon jälkeen on tasainen ja normaali olo. Juuri tänään mä olen siellä euforisen onnen puolella ja mulle iski hirveä tarve fiilistellä.

Fiilistelyyn on myös toinen syy. Lähden nimittäin ylihuomenna kisareisulle Thaimaahan ja pääsen vihdoin näkemään myös Aasian isoja kisoja ja millaista tämä touhu siellä on. Thaimaa on mulle siis täysin uusi kohde ja se on 35. maa, jossa sulkapalloa pelaan. On aika mieletöntä ajatella, että olen pelannut pian jo 35 eri maassa! Matkustaminen ja eri maiden näkeminen ja kokeminen on yksi tämän homman parhaista puolista. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan kokea niin paljon ja kerätä muistoja kaikkialta ympäri maailmaa. Mahtavaa on myös uusien ihmisten tapaaminen ja koenkin reipastuneeni ja kehittyneeni ihmisenä älyttömän paljon, kun on saanut ja toisaalta ollut myös pakko viettää aikaa ja tulla juttuun erilaisten ihmisten kanssa. 

Peru

Peru
Turkey
Mexico
Tänään onnellisen väsyneenä perjantaina mä muistan ilman sen suurempia ponnisteluja paljon kaikkea fiilistelyn arvoista. Muistan Islannin karun mutta omalla tapaa kauniin luonnon, Slovenian upeat vuoristot ja vehreän vihreät metsät, Meksikon hiekkarannat, Brasilian jättimäiset vesiputoukset ja Mauritiuksen rannalla köllineen kalan, joka ei ollutkaan lelu vaan ihan oikea. Muistan myös, miten ihanan puheliaita ja avuliaita ihmiset olivat Uudessa-Seelannissa ja miten hiippailin lähimpään mahdolliseen ravintolaan huppu päässä Guatemalassa, ettei joku roisto nappaisi. Azerbaijanissa puolestaan oli niin paahtavan kuuma, etten ole sellaista ikinä kokenut, mutta se oli kyllä silti ihan kivaa. Singaporen rajut ukkosmyräkät puolestaan eivät olleet kivoja, vaikka muuten se olikin huikea maa. Wales oli joulun aikaan aivan yli-ihana ja Irlantikin ihan kiva, paitsi kun siellä tuli palohälytys keskellä yötä ja luulin että oli suurempikin hätä. Ja voi että Praha, se se vasta on ihana ja romanttinen paikka!
Slovenia

Iceland

Maurtius


Mauritius
Wales
Näitä kaikkia seikkailuja muistellessa ja vanhoja kuvia selaillessa alkaa väkisinkin hymyilyttää. Olen tavannut suuren määrän upeita ihmisiä näiden vuosien varrella ja kokenut niin paljon, että tarinoita riittäisi loputtomiin. Nämä ovat niitä asioita, jotka haluan vuosien päästä muistaa. Elämä huippu-urheilijana on suurimman osan aikaa hyvin kurinalaista ja fyysisesti super raskasta. Myös kisareissuilla aika kuluu pitkälti hotellihuoneessa, hallilla tai yksin matkatessa. Yksin matkustaminen ja oleminen ovatkin minulle ne suurimmat haasteet. Yksinäisyys ja koti-ikävä painavat usein mieltä ja monesti toivon, ettei tarvitsisi lähteä mihinkään ja saisi olla kotona arjesta nauttien. Heikkoina hetkinä on kuitenkin tärkeää muistaa kaikki ne unohtumattomat ja upeat asiat, joita sulkapallo minulle antaa.

Azerbaijan 
Portugal
Brazil

New Zealand

Survival outfit in Guatemala
Loppuun vielä sellainen fun fact, että vaikka olen pian käynyt 35 maassa, niin en ole ikinä lentänyt ilman sulkapallomailoja. Ne on siis selkeästi mun rakkaimmat ja uskollisimmat kaverit!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Toivottavasti teillä on yhtä helteiset ja mahtavat oltavat kuin täällä Tanskassa :)

xxx
Airi

The Netherlands

perjantai 19. toukokuuta 2017

Dreaming big again

English version below... :)

Moi!

Takana on kevät, jonka kuvailemiseen en osaa löytää adjektiiveja. Se ei ole ollut synkkä, onnellinen, kamala eikä kiva. Tai ehkä sittenkin vähän kaikkia niitä sekaisin. Olen ollut toisinaan vähän hukassa ja peloissani, mutta nyt tiedän vihdoin, mitä aion seuraavaksi tehdä.

Haluan ehdottomasti aloittaa niistä iloisista asioista, sillä olen niin super innoissani! Oikeastaan mulla on kaksi isoa ja iloista asiaa. Ensimmäinen on se, että aloitan koulun syyskuussa täällä Tanskassa, sillä sain juuri viime viikolla viestin, että minut on hyväksytty Odensen yliopistoon. Se pieleen mennyt hullun vaikea pääsykoe ei ehkä sittenkään mennyt täysin pieleen, vaikka hullun vaikea se kyllä tosiaankin oli. Ja se toinen asia liittyy tietysti sulkapalloon. Olen nimittäin tullut siihen päätökseen, että pelaan Tokion olympialaisissa 2020, vaati se sitten mitä tahansa. Kokemuksesta tiedän, että se vaatii paljon, mutta olen valmis ja haluan tehdä sen kaiken työn. Vielä pari kuukautta sitten en ollut varma, uskallanko unelmoida ja onko musta siihen enää. Viime viikkoina mä olen kuitenkin tiennyt, että mä haluan sitä enemmän kuin mitään, mä saan tehdä sen ja mä pystyn siihen. Nyt on taas helpompi juosta intervalleja ja tsempata se päivän kolmaskin treeni, kun tiedän tarkalleen, miksi teen sen kaiken. Nyt mä taas unelmoin isosti.


Juuri nyt odotan innolla tulevaa ja treenaan hullun kiilto silmissä, mutta on myönnettävä, että tämä kevät ei ole mennyt täysin putkeen. Olen pohtinut paljon niitä asioita, joista helmikuussa kirjoittelin - opiskelu, muu elämä, olympialaiset, jaksanko enää, riitänkö, uskallanko? En ole ollut se vahva ja itsenäinen tyttö, joka olin vuosi sitten. Olen ollut erilainen, epävarma ja kaivannut tukea. Se harmittaa näin jälkeenpäin, sillä olen ehkä ollut hankala läheisilleni. Olen myös kirjoittanut kevään aikana 42 historian esseetä, jotta saisin täydennettyä lukio-opintojani yliopistoa varten. Pahimmillaan päivät ovat menneet suunnilleen niin, että treenaan klo 8-10 ja 12-14, teen puntin 14.30-16, olen kotona viiden aikaan ja opiskelen kunnes on aika mennä nukkumaan. Se on ollut välillä raskasta, mutta näin jälkeenpäin mietittynä kaiken vaivan arvoista.

We found a new friend in Slovenia!
Vaikka olen treenannut koko ajan hyvin ja yrittänyt parhaani, niin kisoissa en ole saanut oikein mitään irti koko keväänä. Ymmärrän nyt, että itseluottamus, motivaatio ja usko tähän touhuun ovat olleet hukassa. Olin myös 2,5 viikkoa flunssassa ennen huhtikuun EM-kisoja, jotka olivat kauden päätavoite. Se päätavoite meni siis täysin pipariksi, mutta onneksi tavoitteita löytyy aina uusia. Onneksi saavutin kuitenkin toisen suuren tavoitteen, eli pääsin mukaan elokuun MM-kisoihin. Sairastelun lisäksi on ollut muitakin huolia ja murheita, joihin liittyy pettymyksiä, järjetön ikävä ja yksi menetetty elämän tukipilari. On tullut itkettyä ja murehdittua aivan liikaa, mutta uskon ja toivon, että se vaihe on nyt vihdoin ohi ja voin keskittyä tulevaan.


Tästä kesästä tulee hyvä ja aion kehittyä urheilijana paljon. Haluan päästä takaisin siihen moodiin, jossa olin Rio-unelmaa tavoitellessani. Tiedän, että se sama päättäväinen tyttö on mussa vieläkin, vaikka se unelma menikin palasiksi ja murensi mut hetkeksi. Nyt on vain tehtävä kovasti hommia, koottava itseluottamus kohdilleen ja samalla tietysti kehitettävä peliä ja fysiikkaa. Omalla kohdallani itseluottamus ja kova treeni kulkevat jollain tapaa käsi kädessä, sillä mitä paremmin teen asiat, sitä enemmän uskon itseeni ja koen olevani hyvä. Siksi onkin hyvä juttu, että juuri tällä viikolla alkoi kova kesätreenijakso, johon kuuluu 400 metrin intervalleja, kovia multipallotreenejä ja kaikkea muutakin "mukavaa". Kohta olen siis taas tikissä niin fyysisesti kuin henkisestikin!


Kirjoittelen pian lisää, sillä nyt mua ei häiritse enää historian esseet ja muut kouluhommat. Ensi viikon sunnuntaina lähden myös super jännälle kisareissulle! Mutta siitä lisää myöhemmin ;)

Pro tip for the weekend: Go to a forest and do some monkey yoga like this! Ps. Thank you Riikka for this amazing idea :D
Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

xxx
Airi


Hey!

When I think back to the last few months, I don't even have words to describe them. This spring hasn't been miserable, happy, horrible or fun. Or maybe it has actually been all of those things. I've been a bit lost and scared but now I finally feel like I know what I want to do next.

I will start with the happy things since I'm just so super excited! Actually there are two big and happy things to tell. The first one is that I will start school here in Denmark in September, since I just found out last week that I've been accepted to the university in Odense. I thought that I totally failed the entrance exam a few weeks ago but it looks like I didn't! And the other happy thing is about badminton, of course. I have decided that I will play in the Olympics in Tokyo 2020, no matter what it takes. I know from experience that it will take a lot, but I'm ready and I want to do all the hard work. A couple of months ago I still wasn't sure if I have it in me to do it anymore and if I'm brave enough to dream again. But during these last few weeks I've known that I want it more than anything, I'm aloud to go for it and I can do it. Now it feels easier to run intervals and push through even the third session of the day, because I know exactly why I'm doing it. I'm dreaming big again.

Right now I'm very excited for the future and I'm training with high motivation, but I must admit that this spring hasn't been all that good. I've been thinking a lot about the things I wrote about in February - studying, life outside of badminton, Olympics, can I still do it, am I good enough, am I brave enough? I haven't been the strong and independent girl that I was a year ago. I've been different, insecure and I've needed a lot of support. Looking back, I feel sad about it because I feel like I've been a difficult friend/girlfriend/family member. I've also written 42 history essays during these last four months, so that I could upgrade my high school grades and get into the university. Many days I've been training from 8 to 10, 12 to 14, then gym from 14.30-16, coming home around 17 and studying until it's time to sleep. It's been hard sometimes but it's been totally worth it.

Even though I've been training well and trying my best all the time, I still haven't played any good tournaments in a while. I understand now that my confidence and motivation haven't really been there. I was also down with a flu for 2,5 weeks just before the European Championships, which was the main goal of the season. So I missed that goal big time but luckily I still reached my other big goal to qualify for the World Championships in August. Besides being ill, I've had some other worries and disappointments too. I can't tell too much but I can say that one important piece of my support network is missing and I've been crying, missing and feeling down way too much. Anyway, I hope and believe that the hard part is finally over now and I can focus on the good things that are coming up in my life.

This summer will be a good one and I want to develop a lot as an athlete. I want to find the same mood where I was when I was chasing my Rio-dream. I know that the same determined girl still lives in me, even if the dream didn't come true and it killed me for a while. I just need to work hard now, build up my self-confidence again and of course develop my game and my physical strength. For me self-confidence and hard work go kind of hand in hand, and the harder I work, the more I believe in myself. That's why I'm happy that we started the hard physical training period this week with 400m interval runs, tough multi shuttle sessions and all that "fun" stuff. Soon I will be fit and strong both mentally and physically!

I'll write more soon since I'm finally free from studying and writing history essays. Next week I'm also leaving for a very exciting tournament trip! But I will tell more about it later ;)

Have a nice weekend everyone! :)

xxx
Airi

lauantai 11. helmikuuta 2017

Time to break the silence

English version below...

Moi!

Miten sulla menee? Mulla menee hyvin!


Tänään se viimein iski. Tänään musta vihdoinkin tuntuu siltä, että haluan blogata. Viime tekstistä onkin jo kolmisen kuukautta ja nämä kolme kuukautta ovat olleet mielenkiintoista aikaa pääni sisällä. Olen jotenkin todella onnellinen, mutta samaan aikaan hämmentynyt. Mulla on monta unelmaa, mutta ne ovat erilaisia kuin ennen. En myöskään oikein tiedä, mitä niistä unelmista haluaisin juuri nyt tavoitella.

Ennen sen syvällisempiä pohdintoja voisin kertoa lyhyesti, mitä viime aikoina on tapahtunut. Tosin kovin paljon ei ole kerrottavaa, muuta kuin että olen opiskellut, treenannut ja voittanut Suomen mestaruuden. Haluan kovasti syksyllä kouluun ja siksi täydentelen nyt hieman lukio-opintojani, mikä on ollut yllättävän kivaa, mutta vienyt myös aikaa ja energiaa. Mun maailmanrankingsijoitus on tällä hetkellä 50, koen olevani hyvässä kunnossa ja niin kuin jo kerroin, voitin juuri SM-kultaa. Kaikki on siis oikein hyvin ja sulkapallokin sujuu paremmin kuin ikinä.


Kaikesta huolimatta olen miettinyt viime aikoina todella paljon sitä, mitä haluaisin seuraavaksi tavoitella. Mullahan oli suuri unelma ja tavoite päästä Rioon. Se unelma oli vahvasti läsnä joka päivä kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen mulla oli tavoite taistella ja ei ikinä luovuttaa tai valittaa, vaikken päässytkään Rioon. Marraskuussa olin saavuttanut top 50 -rankingtavoitteeni, taistellut yli Rio-pettymyksestä ja olin elämäni kunnossa - mutta vailla suurta ja inspiroivaa tavoitetta. Silloin mä oikeastaan ensimmäistä (ja toista ja kolmatta ja kahdeksatta) kertaa itkin sitä pettymystä. Olin väsynyt kurinalaiseen treenaamiseen, kipeisiin lihaksiin, jatkuvaan treeniuupumukseen, häviämiseen ja pettymiseen, yksinäisiin matkustustunteihin, vielä yksinäisempiin hotelliöihin - kaikkeen.

Oletus tuntuu olevan se, että tietysti mä tavoittelen sata lasissa seuraavia olympialaisia. Tästähän luulisi olevan helppoa jatkaa samalla intohimolla ja motivaatiolla kuin tähänkin asti. Vähän niin kuin jos koira kuolee, niin uusi vaan saman tien tilalle ja elämä jatkuu. Tai kun parisuhde päättyy, niin meressä on monta kalaa ja uutta vaan putkeen. Näinhän se menee - tai sitten ei.

Uskon kyllä yhä, että aion tavoitella niitä seuraavia olympialaisia, mutta en yhtä epätoivoisen intohimoisesti. Se tulee olemaan erilainen projekti, koska mä olen erilainen. Mun on pakko saada myös opiskella, olla kavereiden ja rakkaiden kanssa ja treenata ehkä vähän vähemmän. Mä en halua enää uhrata ihan yhtä paljon, koska se ei enää tunnu hyvältä. Sillä mitä järkeä on päästä olympialaisiin ja olla ensin kolme vuotta onneton? Tietysti on kyse myös rahasta ja siitä, että kun tämä touhu ei vaan ole hirveän helppoa. Miten mä selviän taloudellisesti ja haluanko elää näin? Mä uhraan ihan hirveästi, mutta välillä pohdin, että kuka sitä oikeasti arvostaa ja mitä mä tästä lopulta saan. Sitä paitsi mä huomaan unelmoivani yhtä enemmän ja enemmän kaikesta muusta - opiskelut, työpaikka, oma koti ja perhe. Ehdinkö mä saada sen kaiken, jos mä elän liian tiiviissä sulkapallokuplassa?


Jos joku näki mut SM-kisoissa pelaamassa, niin te näitte toivottavasti tytön, joka nauttii pelaamisesta. Te näittä toivottavasti myös sen, että mä olen tehnyt hurjasti töitä pelini eteen, vaikka treenaaminen ei koko aikaa olekaan tuntunut niin motivoivalta. Mutta musta on siistiä taistella kentällä. Tykkään pohtia, miten voittaisin matsin ja sitten jälkeenpäin analysoida, miksi voitin tai en voittanut. Jos en voita, niin sitten vain mietin, mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla. En pelkää hävitä enkä jännitä matseja niin kuin ennen, koska osaan analysoida ja myöntää omat vahvuuteni ja heikkouteni. Mulla on sellainen sisäinen rauha, jota voi kai kutsua myös itseluottamukseksi.


Kaiken kaikkiaan mulla menee siis hyvin. Elän kai jonkinlaista etsintävaihetta ja etsin sitä uutta unelmaa. Mä tiedän, että koulu ja sieltä valmistuminen on yksi unelmistani, mutta muusta en ole varma. Sen tiedän myös, että rakastan pelata sulkapalloa ja siksi mä menen treeneihin joka päivä. Mä toivon, että löytäisin sulkapallostakin jonkun suuren unelman ja tavoitteen, joka motivoisi todella paljon. Mutta eihän unelmiaan voi oikein itse päättää.

Mun on vielä pakko lopuksi kiittää kaikkia onnitteluista SM-kisojen jälkeen! Oli mahtavaa, kun hallillakin oli niin paljon ihmisiä ja hyvä yleisö. Olen super iloinen, että me saatiin Nannan kanssa aikaiseksi niin hyvätasoinen, jännä ja viihdyttävä finaali!

Kivaa viikonloppua kaikille! :)

xxx
Airi

PS. TÄSSÄ linkki haastatteluuni SM-finaalin jälkeen sekä pari klippiä matsista. Se alkaa noin kohdasta 1.40 :)

In English:

Hey!

How are you doing? I'm doing great!

Today is finally the day that I feel like blogging again. It's been a good three months since my last post and these months have been interesting and full of deep thoughts. I'm somehow super happy but at the same time a bit confused. I have many dreams but they are different than before. I also don't quite know which dream I would like to follow next.

Before going any deeper into my thoughts, I would like to tell shortly what I've been up to lately. Or actually, there's not so much to tell - I've been just studying and training and then I also became a Finnish Champion. I would really like to start the university in September and to get in I need to study a few more high school courses. It's been surprisingly fun to study but it's also quite time-consuming and takes a lot of energy. Badminton wise, I'm currently ranked as number 50, I feel like I'm in a good shape and as I mentioned above, I just won the Finnish Championships. So all in all, I'm doing great and badminton is going better than ever.

Despite everything good in my life, I've been spending a lot of time thinking about what I really want. You might know that I had a big dream and goal to make it to the Olympics in Rio. I gave everything I had for that dream every day for three years. After that I had a new goal to fight and to never give up or complain even if I didn't make it to Rio. In November I had made it to the top 50, I had fought through the disappointment, I was in a great shape - but I didn't have any big and inspiring goal anymore. That was when I actually cried for the first (and second and third and eighth) time over the disappointment. I was tired of working so hard, having constantly pain in my muscles, being exhausted because of training, losing and feeling disappointed, all the lonely hours travelling alone - yeah, tired of everything. 

I feel like people expect me to just go for the next Olympics again. It should be easy to just keep going with the same passion and motivation. It's a bit like after your dog dies you can just take a new one and life goes on. Or when you break up with someone, just take a new boyfriend/girlfriend cause, you know, there's plenty of fish in the sea. That's how it goes - or not.

I still believe that I will try for the next Olympics but not as passionately. It will be a different project because I'm different now. I need to be able to study, spend more time with my loved ones and maybe practice a bit less. I'm not willing to sacrifice so much anymore since it doesn't feel right. What's the point in making it to the Olympics if you first need to feel unhappy for three years? Of course it's also a question of money cause the truth is that this is not an easy life. How can I manage financially and do I want to live like this? I'm sacrificing so much but sometimes I'm wondering if it's really worth it. Besides, I find myself dreaming more and more often about studying, working, having my own apartment and having a family one day. Will I have time to get all that if I live too much in my badminton bubble?

If you saw me playing at the Finnish Championships, you hopefully saw a girl who enjoys playing badminton. I hope you also saw that I've been working really hard on my game even if it hasn't been so motivating all the time. But I really love to fight on the court. I enjoy thinking about tactics and analyzing why I won or lost. And if I lose, then I just try to figure out what I should have done better. I'm not nervous or scared of losing like I used to be, since I know how to analyze and I accept my strengths and weaknesses. I feel calm inside - I guess that's what's called confidence.

All in all I'm happy with my life. I think I'm just looking for the next goal but I'm sure it will come. I know I want to start the school and graduate and I also know that I love playing badminton and that's why I'm training every day. I hope I will find a badminton dream as well, something super motivating to go for. But you can't control your dreams.

I wish you a nice weekend! :)

xxx
Airi