lauantai 11. helmikuuta 2017

Time to break the silence

English version below...

Moi!

Miten sulla menee? Mulla menee hyvin!


Tänään se viimein iski. Tänään musta vihdoinkin tuntuu siltä, että haluan blogata. Viime tekstistä onkin jo kolmisen kuukautta ja nämä kolme kuukautta ovat olleet mielenkiintoista aikaa pääni sisällä. Olen jotenkin todella onnellinen, mutta samaan aikaan hämmentynyt. Mulla on monta unelmaa, mutta ne ovat erilaisia kuin ennen. En myöskään oikein tiedä, mitä niistä unelmista haluaisin juuri nyt tavoitella.

Ennen sen syvällisempiä pohdintoja voisin kertoa lyhyesti, mitä viime aikoina on tapahtunut. Tosin kovin paljon ei ole kerrottavaa, muuta kuin että olen opiskellut, treenannut ja voittanut Suomen mestaruuden. Haluan kovasti syksyllä kouluun ja siksi täydentelen nyt hieman lukio-opintojani, mikä on ollut yllättävän kivaa, mutta vienyt myös aikaa ja energiaa. Mun maailmanrankingsijoitus on tällä hetkellä 50, koen olevani hyvässä kunnossa ja niin kuin jo kerroin, voitin juuri SM-kultaa. Kaikki on siis oikein hyvin ja sulkapallokin sujuu paremmin kuin ikinä.


Kaikesta huolimatta olen miettinyt viime aikoina todella paljon sitä, mitä haluaisin seuraavaksi tavoitella. Mullahan oli suuri unelma ja tavoite päästä Rioon. Se unelma oli vahvasti läsnä joka päivä kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen mulla oli tavoite taistella ja ei ikinä luovuttaa tai valittaa, vaikken päässytkään Rioon. Marraskuussa olin saavuttanut top 50 -rankingtavoitteeni, taistellut yli Rio-pettymyksestä ja olin elämäni kunnossa - mutta vailla suurta ja inspiroivaa tavoitetta. Silloin mä oikeastaan ensimmäistä (ja toista ja kolmatta ja kahdeksatta) kertaa itkin sitä pettymystä. Olin väsynyt kurinalaiseen treenaamiseen, kipeisiin lihaksiin, jatkuvaan treeniuupumukseen, häviämiseen ja pettymiseen, yksinäisiin matkustustunteihin, vielä yksinäisempiin hotelliöihin - kaikkeen.

Oletus tuntuu olevan se, että tietysti mä tavoittelen sata lasissa seuraavia olympialaisia. Tästähän luulisi olevan helppoa jatkaa samalla intohimolla ja motivaatiolla kuin tähänkin asti. Vähän niin kuin jos koira kuolee, niin uusi vaan saman tien tilalle ja elämä jatkuu. Tai kun parisuhde päättyy, niin meressä on monta kalaa ja uutta vaan putkeen. Näinhän se menee - tai sitten ei.

Uskon kyllä yhä, että aion tavoitella niitä seuraavia olympialaisia, mutta en yhtä epätoivoisen intohimoisesti. Se tulee olemaan erilainen projekti, koska mä olen erilainen. Mun on pakko saada myös opiskella, olla kavereiden ja rakkaiden kanssa ja treenata ehkä vähän vähemmän. Mä en halua enää uhrata ihan yhtä paljon, koska se ei enää tunnu hyvältä. Sillä mitä järkeä on päästä olympialaisiin ja olla ensin kolme vuotta onneton? Tietysti on kyse myös rahasta ja siitä, että kun tämä touhu ei vaan ole hirveän helppoa. Miten mä selviän taloudellisesti ja haluanko elää näin? Mä uhraan ihan hirveästi, mutta välillä pohdin, että kuka sitä oikeasti arvostaa ja mitä mä tästä lopulta saan. Sitä paitsi mä huomaan unelmoivani yhtä enemmän ja enemmän kaikesta muusta - opiskelut, työpaikka, oma koti ja perhe. Ehdinkö mä saada sen kaiken, jos mä elän liian tiiviissä sulkapallokuplassa?


Jos joku näki mut SM-kisoissa pelaamassa, niin te näitte toivottavasti tytön, joka nauttii pelaamisesta. Te näittä toivottavasti myös sen, että mä olen tehnyt hurjasti töitä pelini eteen, vaikka treenaaminen ei koko aikaa olekaan tuntunut niin motivoivalta. Mutta musta on siistiä taistella kentällä. Tykkään pohtia, miten voittaisin matsin ja sitten jälkeenpäin analysoida, miksi voitin tai en voittanut. Jos en voita, niin sitten vain mietin, mitä olisi pitänyt tehdä eri tavalla. En pelkää hävitä enkä jännitä matseja niin kuin ennen, koska osaan analysoida ja myöntää omat vahvuuteni ja heikkouteni. Mulla on sellainen sisäinen rauha, jota voi kai kutsua myös itseluottamukseksi.


Kaiken kaikkiaan mulla menee siis hyvin. Elän kai jonkinlaista etsintävaihetta ja etsin sitä uutta unelmaa. Mä tiedän, että koulu ja sieltä valmistuminen on yksi unelmistani, mutta muusta en ole varma. Sen tiedän myös, että rakastan pelata sulkapalloa ja siksi mä menen treeneihin joka päivä. Mä toivon, että löytäisin sulkapallostakin jonkun suuren unelman ja tavoitteen, joka motivoisi todella paljon. Mutta eihän unelmiaan voi oikein itse päättää.

Mun on vielä pakko lopuksi kiittää kaikkia onnitteluista SM-kisojen jälkeen! Oli mahtavaa, kun hallillakin oli niin paljon ihmisiä ja hyvä yleisö. Olen super iloinen, että me saatiin Nannan kanssa aikaiseksi niin hyvätasoinen, jännä ja viihdyttävä finaali!

Kivaa viikonloppua kaikille! :)

xxx
Airi

PS. TÄSSÄ linkki haastatteluuni SM-finaalin jälkeen sekä pari klippiä matsista. Se alkaa noin kohdasta 1.40 :)

In English:

Hey!

How are you doing? I'm doing great!

Today is finally the day that I feel like blogging again. It's been a good three months since my last post and these months have been interesting and full of deep thoughts. I'm somehow super happy but at the same time a bit confused. I have many dreams but they are different than before. I also don't quite know which dream I would like to follow next.

Before going any deeper into my thoughts, I would like to tell shortly what I've been up to lately. Or actually, there's not so much to tell - I've been just studying and training and then I also became a Finnish Champion. I would really like to start the university in September and to get in I need to study a few more high school courses. It's been surprisingly fun to study but it's also quite time-consuming and takes a lot of energy. Badminton wise, I'm currently ranked as number 50, I feel like I'm in a good shape and as I mentioned above, I just won the Finnish Championships. So all in all, I'm doing great and badminton is going better than ever.

Despite everything good in my life, I've been spending a lot of time thinking about what I really want. You might know that I had a big dream and goal to make it to the Olympics in Rio. I gave everything I had for that dream every day for three years. After that I had a new goal to fight and to never give up or complain even if I didn't make it to Rio. In November I had made it to the top 50, I had fought through the disappointment, I was in a great shape - but I didn't have any big and inspiring goal anymore. That was when I actually cried for the first (and second and third and eighth) time over the disappointment. I was tired of working so hard, having constantly pain in my muscles, being exhausted because of training, losing and feeling disappointed, all the lonely hours travelling alone - yeah, tired of everything. 

I feel like people expect me to just go for the next Olympics again. It should be easy to just keep going with the same passion and motivation. It's a bit like after your dog dies you can just take a new one and life goes on. Or when you break up with someone, just take a new boyfriend/girlfriend cause, you know, there's plenty of fish in the sea. That's how it goes - or not.

I still believe that I will try for the next Olympics but not as passionately. It will be a different project because I'm different now. I need to be able to study, spend more time with my loved ones and maybe practice a bit less. I'm not willing to sacrifice so much anymore since it doesn't feel right. What's the point in making it to the Olympics if you first need to feel unhappy for three years? Of course it's also a question of money cause the truth is that this is not an easy life. How can I manage financially and do I want to live like this? I'm sacrificing so much but sometimes I'm wondering if it's really worth it. Besides, I find myself dreaming more and more often about studying, working, having my own apartment and having a family one day. Will I have time to get all that if I live too much in my badminton bubble?

If you saw me playing at the Finnish Championships, you hopefully saw a girl who enjoys playing badminton. I hope you also saw that I've been working really hard on my game even if it hasn't been so motivating all the time. But I really love to fight on the court. I enjoy thinking about tactics and analyzing why I won or lost. And if I lose, then I just try to figure out what I should have done better. I'm not nervous or scared of losing like I used to be, since I know how to analyze and I accept my strengths and weaknesses. I feel calm inside - I guess that's what's called confidence.

All in all I'm happy with my life. I think I'm just looking for the next goal but I'm sure it will come. I know I want to start the school and graduate and I also know that I love playing badminton and that's why I'm training every day. I hope I will find a badminton dream as well, something super motivating to go for. But you can't control your dreams.

I wish you a nice weekend! :)

xxx
Airi

7 kommenttia:

  1. Wow Airi Wow ;-DDD Kiitokset syvistä pohdinnoista ja Onnittelut Suomen Mestaruudesta ;-) Harmitus, etku kerranki en päässyt katsomaan, niin sitten te pelaa siellä aivan huiman matsin ;-) noja muutki tietty huimia matseja. Osan katoinkin Livestreamilta. Nomut aina ei voi onnistuu. Ei lähestulkoonkaan ;-) Ens kerralla sitten. Finnish Open täskai ihan piakkoin seuraavana... Ja ihan ok aina vähän pohdiskella, että mitä, missä, milloin... ja mihin - vaikka aina sitä mihin, ei voikaan täysin vaan itse päättää... "Aika tuopi tyvenen. Aika seisovan veden. Virta venhoa kuljettaa. Mitä Aika tuoneekaan." Hyviä Pelejä ja Kelejä Airi ;-DDD Ja Kevättä ja Iloa Rinnassa tiettykin ;-)

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. olis kiva kuulla sun kuulumisia pitkästä aikaa! käyn aina tasasin välein tsekkailemassa olisko tänne ilmestynyt jotakin, mut toistaseks oon saanu pettyä haha :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten hyvä ajoitus sun kommentilla! Juuri nimittäin kirjoittelen uutta postausta pitkästä aikaa :D Ihan pian siis tulee kuulumisia!

      Poista