perjantai 26. toukokuuta 2017

Destination number 35 and thoughts about traveling


New Zealand
Idea tähän postaukseen lähti siitä, että tänään on perjantai ja se tarkoittaa mulle väsymystä. Fyysinen kovasta treenaamisesta johtuva väsymys on ihmeellinen asia siksi, että se saa pään ihan sekaisin. Olo on joko euforinen ja yli-ihana, täysin voimaton ja masentunut tai sitten noita kahta vuorotellen. Harvoin kuitenkaan kovan rääkkiviikon jälkeen on tasainen ja normaali olo. Juuri tänään mä olen siellä euforisen onnen puolella ja mulle iski hirveä tarve fiilistellä.

Fiilistelyyn on myös toinen syy. Lähden nimittäin ylihuomenna kisareisulle Thaimaahan ja pääsen vihdoin näkemään myös Aasian isoja kisoja ja millaista tämä touhu siellä on. Thaimaa on mulle siis täysin uusi kohde ja se on 35. maa, jossa sulkapalloa pelaan. On aika mieletöntä ajatella, että olen pelannut pian jo 35 eri maassa! Matkustaminen ja eri maiden näkeminen ja kokeminen on yksi tämän homman parhaista puolista. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan kokea niin paljon ja kerätä muistoja kaikkialta ympäri maailmaa. Mahtavaa on myös uusien ihmisten tapaaminen ja koenkin reipastuneeni ja kehittyneeni ihmisenä älyttömän paljon, kun on saanut ja toisaalta ollut myös pakko viettää aikaa ja tulla juttuun erilaisten ihmisten kanssa. 

Peru

Peru
Turkey
Mexico
Tänään onnellisen väsyneenä perjantaina mä muistan ilman sen suurempia ponnisteluja paljon kaikkea fiilistelyn arvoista. Muistan Islannin karun mutta omalla tapaa kauniin luonnon, Slovenian upeat vuoristot ja vehreän vihreät metsät, Meksikon hiekkarannat, Brasilian jättimäiset vesiputoukset ja Mauritiuksen rannalla köllineen kalan, joka ei ollutkaan lelu vaan ihan oikea. Muistan myös, miten ihanan puheliaita ja avuliaita ihmiset olivat Uudessa-Seelannissa ja miten hiippailin lähimpään mahdolliseen ravintolaan huppu päässä Guatemalassa, ettei joku roisto nappaisi. Azerbaijanissa puolestaan oli niin paahtavan kuuma, etten ole sellaista ikinä kokenut, mutta se oli kyllä silti ihan kivaa. Singaporen rajut ukkosmyräkät puolestaan eivät olleet kivoja, vaikka muuten se olikin huikea maa. Wales oli joulun aikaan aivan yli-ihana ja Irlantikin ihan kiva, paitsi kun siellä tuli palohälytys keskellä yötä ja luulin että oli suurempikin hätä. Ja voi että Praha, se se vasta on ihana ja romanttinen paikka!
Slovenia

Iceland

Maurtius


Mauritius
Wales
Näitä kaikkia seikkailuja muistellessa ja vanhoja kuvia selaillessa alkaa väkisinkin hymyilyttää. Olen tavannut suuren määrän upeita ihmisiä näiden vuosien varrella ja kokenut niin paljon, että tarinoita riittäisi loputtomiin. Nämä ovat niitä asioita, jotka haluan vuosien päästä muistaa. Elämä huippu-urheilijana on suurimman osan aikaa hyvin kurinalaista ja fyysisesti super raskasta. Myös kisareissuilla aika kuluu pitkälti hotellihuoneessa, hallilla tai yksin matkatessa. Yksin matkustaminen ja oleminen ovatkin minulle ne suurimmat haasteet. Yksinäisyys ja koti-ikävä painavat usein mieltä ja monesti toivon, ettei tarvitsisi lähteä mihinkään ja saisi olla kotona arjesta nauttien. Heikkoina hetkinä on kuitenkin tärkeää muistaa kaikki ne unohtumattomat ja upeat asiat, joita sulkapallo minulle antaa.

Azerbaijan 
Portugal
Brazil

New Zealand

Survival outfit in Guatemala
Loppuun vielä sellainen fun fact, että vaikka olen pian käynyt 35 maassa, niin en ole ikinä lentänyt ilman sulkapallomailoja. Ne on siis selkeästi mun rakkaimmat ja uskollisimmat kaverit!

Ihanaa viikonloppua kaikille! Toivottavasti teillä on yhtä helteiset ja mahtavat oltavat kuin täällä Tanskassa :)

xxx
Airi

The Netherlands

perjantai 19. toukokuuta 2017

Dreaming big again

English version below... :)

Moi!

Takana on kevät, jonka kuvailemiseen en osaa löytää adjektiiveja. Se ei ole ollut synkkä, onnellinen, kamala eikä kiva. Tai ehkä sittenkin vähän kaikkia niitä sekaisin. Olen ollut toisinaan vähän hukassa ja peloissani, mutta nyt tiedän vihdoin, mitä aion seuraavaksi tehdä.

Haluan ehdottomasti aloittaa niistä iloisista asioista, sillä olen niin super innoissani! Oikeastaan mulla on kaksi isoa ja iloista asiaa. Ensimmäinen on se, että aloitan koulun syyskuussa täällä Tanskassa, sillä sain juuri viime viikolla viestin, että minut on hyväksytty Odensen yliopistoon. Se pieleen mennyt hullun vaikea pääsykoe ei ehkä sittenkään mennyt täysin pieleen, vaikka hullun vaikea se kyllä tosiaankin oli. Ja se toinen asia liittyy tietysti sulkapalloon. Olen nimittäin tullut siihen päätökseen, että pelaan Tokion olympialaisissa 2020, vaati se sitten mitä tahansa. Kokemuksesta tiedän, että se vaatii paljon, mutta olen valmis ja haluan tehdä sen kaiken työn. Vielä pari kuukautta sitten en ollut varma, uskallanko unelmoida ja onko musta siihen enää. Viime viikkoina mä olen kuitenkin tiennyt, että mä haluan sitä enemmän kuin mitään, mä saan tehdä sen ja mä pystyn siihen. Nyt on taas helpompi juosta intervalleja ja tsempata se päivän kolmaskin treeni, kun tiedän tarkalleen, miksi teen sen kaiken. Nyt mä taas unelmoin isosti.


Juuri nyt odotan innolla tulevaa ja treenaan hullun kiilto silmissä, mutta on myönnettävä, että tämä kevät ei ole mennyt täysin putkeen. Olen pohtinut paljon niitä asioita, joista helmikuussa kirjoittelin - opiskelu, muu elämä, olympialaiset, jaksanko enää, riitänkö, uskallanko? En ole ollut se vahva ja itsenäinen tyttö, joka olin vuosi sitten. Olen ollut erilainen, epävarma ja kaivannut tukea. Se harmittaa näin jälkeenpäin, sillä olen ehkä ollut hankala läheisilleni. Olen myös kirjoittanut kevään aikana 42 historian esseetä, jotta saisin täydennettyä lukio-opintojani yliopistoa varten. Pahimmillaan päivät ovat menneet suunnilleen niin, että treenaan klo 8-10 ja 12-14, teen puntin 14.30-16, olen kotona viiden aikaan ja opiskelen kunnes on aika mennä nukkumaan. Se on ollut välillä raskasta, mutta näin jälkeenpäin mietittynä kaiken vaivan arvoista.

We found a new friend in Slovenia!
Vaikka olen treenannut koko ajan hyvin ja yrittänyt parhaani, niin kisoissa en ole saanut oikein mitään irti koko keväänä. Ymmärrän nyt, että itseluottamus, motivaatio ja usko tähän touhuun ovat olleet hukassa. Olin myös 2,5 viikkoa flunssassa ennen huhtikuun EM-kisoja, jotka olivat kauden päätavoite. Se päätavoite meni siis täysin pipariksi, mutta onneksi tavoitteita löytyy aina uusia. Onneksi saavutin kuitenkin toisen suuren tavoitteen, eli pääsin mukaan elokuun MM-kisoihin. Sairastelun lisäksi on ollut muitakin huolia ja murheita, joihin liittyy pettymyksiä, järjetön ikävä ja yksi menetetty elämän tukipilari. On tullut itkettyä ja murehdittua aivan liikaa, mutta uskon ja toivon, että se vaihe on nyt vihdoin ohi ja voin keskittyä tulevaan.


Tästä kesästä tulee hyvä ja aion kehittyä urheilijana paljon. Haluan päästä takaisin siihen moodiin, jossa olin Rio-unelmaa tavoitellessani. Tiedän, että se sama päättäväinen tyttö on mussa vieläkin, vaikka se unelma menikin palasiksi ja murensi mut hetkeksi. Nyt on vain tehtävä kovasti hommia, koottava itseluottamus kohdilleen ja samalla tietysti kehitettävä peliä ja fysiikkaa. Omalla kohdallani itseluottamus ja kova treeni kulkevat jollain tapaa käsi kädessä, sillä mitä paremmin teen asiat, sitä enemmän uskon itseeni ja koen olevani hyvä. Siksi onkin hyvä juttu, että juuri tällä viikolla alkoi kova kesätreenijakso, johon kuuluu 400 metrin intervalleja, kovia multipallotreenejä ja kaikkea muutakin "mukavaa". Kohta olen siis taas tikissä niin fyysisesti kuin henkisestikin!


Kirjoittelen pian lisää, sillä nyt mua ei häiritse enää historian esseet ja muut kouluhommat. Ensi viikon sunnuntaina lähden myös super jännälle kisareissulle! Mutta siitä lisää myöhemmin ;)

Pro tip for the weekend: Go to a forest and do some monkey yoga like this! Ps. Thank you Riikka for this amazing idea :D
Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

xxx
Airi


Hey!

When I think back to the last few months, I don't even have words to describe them. This spring hasn't been miserable, happy, horrible or fun. Or maybe it has actually been all of those things. I've been a bit lost and scared but now I finally feel like I know what I want to do next.

I will start with the happy things since I'm just so super excited! Actually there are two big and happy things to tell. The first one is that I will start school here in Denmark in September, since I just found out last week that I've been accepted to the university in Odense. I thought that I totally failed the entrance exam a few weeks ago but it looks like I didn't! And the other happy thing is about badminton, of course. I have decided that I will play in the Olympics in Tokyo 2020, no matter what it takes. I know from experience that it will take a lot, but I'm ready and I want to do all the hard work. A couple of months ago I still wasn't sure if I have it in me to do it anymore and if I'm brave enough to dream again. But during these last few weeks I've known that I want it more than anything, I'm aloud to go for it and I can do it. Now it feels easier to run intervals and push through even the third session of the day, because I know exactly why I'm doing it. I'm dreaming big again.

Right now I'm very excited for the future and I'm training with high motivation, but I must admit that this spring hasn't been all that good. I've been thinking a lot about the things I wrote about in February - studying, life outside of badminton, Olympics, can I still do it, am I good enough, am I brave enough? I haven't been the strong and independent girl that I was a year ago. I've been different, insecure and I've needed a lot of support. Looking back, I feel sad about it because I feel like I've been a difficult friend/girlfriend/family member. I've also written 42 history essays during these last four months, so that I could upgrade my high school grades and get into the university. Many days I've been training from 8 to 10, 12 to 14, then gym from 14.30-16, coming home around 17 and studying until it's time to sleep. It's been hard sometimes but it's been totally worth it.

Even though I've been training well and trying my best all the time, I still haven't played any good tournaments in a while. I understand now that my confidence and motivation haven't really been there. I was also down with a flu for 2,5 weeks just before the European Championships, which was the main goal of the season. So I missed that goal big time but luckily I still reached my other big goal to qualify for the World Championships in August. Besides being ill, I've had some other worries and disappointments too. I can't tell too much but I can say that one important piece of my support network is missing and I've been crying, missing and feeling down way too much. Anyway, I hope and believe that the hard part is finally over now and I can focus on the good things that are coming up in my life.

This summer will be a good one and I want to develop a lot as an athlete. I want to find the same mood where I was when I was chasing my Rio-dream. I know that the same determined girl still lives in me, even if the dream didn't come true and it killed me for a while. I just need to work hard now, build up my self-confidence again and of course develop my game and my physical strength. For me self-confidence and hard work go kind of hand in hand, and the harder I work, the more I believe in myself. That's why I'm happy that we started the hard physical training period this week with 400m interval runs, tough multi shuttle sessions and all that "fun" stuff. Soon I will be fit and strong both mentally and physically!

I'll write more soon since I'm finally free from studying and writing history essays. Next week I'm also leaving for a very exciting tournament trip! But I will tell more about it later ;)

Have a nice weekend everyone! :)

xxx
Airi